Häpeästä ja siitä kirjoittamisesta

Kesäkuinen myrsky. Kuva ei liity kirjoittamiseen ja häpeään oikein mitenkään, ja silti tuntuu, että liittyy.
Kesäkuinen myrsky. Kuva ei liity kirjoittamiseen ja häpeään oikein mitenkään, ja silti tuntuu, että liittyy.

Jokin aika sitten törmäsin vanhojen opiskelupapereiden joukossa lymyilleeseen pieneen löytöön. Aiemmin täällä blogissani kerroin, että ainakin jo vuonna 2008 olen raapustellut ylös asioita, jotka ovat päätyneet esikoisromaanini käsikirjoitukseen. Löytö paljasti, että jo vuonna 2005 olen kirjoittanut tekstiä, jossa esiintyy Saana-niminen tyyppi.

Yliopisto-opettajaltani Nora Ekströmiltä vuonna 2005 saamassani palautekirjeessä käsitellään sekä kirjoittamaani esseetä että proosan palautepajaa varten lähettämääni tekstinäytettä. Käy ilmi, että jo tuolloin tekstissäni on esiintynyt Saana-niminen henkilö. Hauska sattuma, että samassa palautekirjeessä mainitaan Ville Rauvolan tutkineen kirjoittajan itsesensuuria. Pakko lukea se Villen artikkeli!

Juuri Ville nimittäin soitti minulle melkein vuosi sitten ja kertoi, että Atena haluaisi julkaista kirjani. Niinpä! Sen, jossa seikkailee Saana-niminen tyyppi!

Palautekirjeessä kerrottu linkki Villen artikkeliin ei toimi. No, onhan palautekirjeen saamisesta jo lähemmäs 11 vuotta aikaa! Onneksi artikkeli löytyy myös kansien välistä, Miisa Jääskeläisen ja Petri Pietiläisen toimittamasta teoksesta Kirjoittaja opissa, Kirjoittamisen taitoa ja tiedettä etsimässä (Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikkö 1997). Josko tuo kirjastosta vielä löytyisi…

Palautekirjeessä siteerataan Rauvolan artikkelia:

Viime kesänä istuin keskellä järveä ja mietin, mistä ihmiset eivät ikinä kirjoittaisi. En edes pystynyt selittämään, mitä ajoin takaa. Nyt ymmärrän, että halusin tietää, mistä kirjoittaja ei uskalla tai halua kirjoittaa ja miksi.

Olin aikoinaan mukana kirjailija Kari Saviniemen ohjaamassa Leino-ryhmässä. Muistan Karin neuvoneen, että juuri siitä pitäisi kirjoittaa, mikä kaikkein eniten hävettää.

Häpeää aiheuttaneesta asiasta kirjoittaminen koskettaa varmasti lukijaa. Ei niinkään siksi että päästään tirkistelemään, vaan siksi että silloin ollaan takuulla elämän ja ihmisenä olemisen ytimessä. On kyse elämästä eikä elämän esittämisestä.

Uskon, että siinä mikä hävettää tai on hävettänyt, on hyvä kirjoittamisen aihe. Enkä suinkaan tällä tarkoita, että teksti pitäisi julistaa koko maailmalle tai kenellekään, heti tai koskaan. Olen itse ryöpynnyt tällä viikolla paperille kipeästä aiheesta. Siitä voi syntyä kaunokirjallisuutta. Ehkä. Jos niin käy, jos aihe joskus lähtee maailmalle luettavaksi, kipeästä on ensin etäännyttävä. Siitä on selvittävä. Johonkin pisteeseen.

Miten se nyt menikään?

Tässä kuvassa ei kavuta julkaiskynnyksen yli vaan ollaan matkalla kapuamaan Mustavuoren näkötorniin Repoveden kansallispuistossa eilen.
Tässä kuvassa ei kavuta julkaiskynnyksen yli vaan ollaan matkalla kapuamaan Mustavuoren näkötorniin Repoveden kansallispuistossa eilen.

Tuli sähköpostitse kirje rehtorilta, esimieheltä ja ystävältä. Kaikki nämä ominaisuudet kuuluvat yhdelle ja samalle ihmisille, Vantaan sanataidekoulun rehtori Aulikki Rundgrenille. Aulikki kysyi viestissään kirjan kirjoittamisprosessista. Keksin, että keksimällä vastaukset Aulikin kysymyksiin, voisin samalla saada aikaan tekstiä blogiini. Kirjoitusprosessista ovat kysyneet muutkin kuin Aulikki, esimerkiksi toimittajat. Ne kysymykset saavat minut tuntemaan häpeää. Häpeää siksi, että en osaa vastata niihin kunnolla. En muista, en osaa sanoa.

Ystäväni Kaija Juurikkala vastasi mielestäni viisaasti kertoessani hänelle näistä tuskaa aiheuttavista kysymyksistä. Kaijan mukaan kyse on ajoituksesta. Toimittajat kysyvät prosessista siinä vaiheessa, kun sen on itse jo jättänyt taakse. Näinhän se on. Mutta mietin, että onkohan se vähän niinkin, että prosessista kysyminen saa minut tuntemaan itseni epätaiteelliseksi tuurilla kustannussopimuksen saaneeksi? Kirjoittamisprosessini kun ei ole ollut kovin taiteellisesti harkittu ja hienosti suunniteltu. Tiivistetysti homma on mennyt niin, että minä olen oksennellut paperille, saanut huippuapua matkalla (kiitos Mari Mörö!!!) enkä ole ymmärtänyt antaa missään vaiheessa periksi.

Vähän ennen kustannussopimuksen saamista meinasin kyllä antaa periksi. Aloin ajatella, että ehkei tekelettä sittenkään ole tarkoitettu kirjaksi. Että ehkä tämä oli tärkeä vain minulle, osa omaa prosessia. Että ehkä pitää alkaa kirjoittaa jotain ihan uutta. No, ajattelin väärin. Koska sitten Ville Rauvola soitti ja piti ajaa Korson Alkoon ja juhlia kustannussopimusta vähän liian lämpimällä samppanjalla. Toteutui Tommy Hellstenin viisaus: sain sen mistä luovuin.

Vaikka pääni on harva ja muistot kirjoittamisprosessista yhtä suurta mössöä, yritän silti vastata Aulikin kysymyksiin.

Nyt olisikin hauska tietää – mutta vain itseäni varten – mitkä olivat sun ongelmat matkalla tähän valmiiseen.

Rakenne. Se ainakin. Kun menin Mörönperään kurssille, Mari ilmoitti, että käsikirjoitusnivaskastani löytyy ainekset kahteen eri kirjaan. Nyt käytän taas sitä oksennusvertausta. Minä oksensin paperille, Mari pisti tekstin kuriin ja järjestykseen. Sillä naisella on mieletön dramaturgian taju!

Teksti on helppolukuista ja tiivistä, joten senkään en usko tulleen ihan ensikirjoittamalla (vaikka en epäile etteikö sinulta sekin onnistuisi).  

Rönsyjä ja turhaa on karsittu matkan varrella, mutta olen kyllä kaiken kaikkiaan aika tiiviin ilmaisun nainen. Tiiviiseen ilmaisuun ovat vaikuttaneet varmasti vuodet Kari Saviniemen Leino-akatemiassa. Sekin lienee tiivistä ilmaisua opettanut, kun kirjoitin Vantaan Lauri -lehteen vuosia ”Kuinka vantaalainen?” -juttusarjaa, jossa tiivistin haastateltavan siihenastiset asuinpaikat ja elämän noin tuhanteen merkkiin. Tiivis ilmaisu lienee myös luonteenomaista minulle.

Voiko kirjan helppolukuisuuteen vaikuttaa se, että pidän helppolukuisista kirjoista? Jos yksi kirjan virke jatkuu yhdeksättä riviä, tuskastun. Jos helppolukuisia kirjoja on imuroinut menemään vinon pinon, niin ehkä se jättää jälkensä.

Entä takaumien ja nykyhetken vuorottelu? Nää nyt ainakin nousevat mieleen.  

Öö. Eri aikakausissa liikkuminen on ollut kirjassa läsnä varmasti alusta alkaen. Milloin koko prosessi edes alkoi? Vuonna 2008 olin ainakin jo kirjoittanut kirjan tarinaa. Mutta miten syntyi päätös kokonaisesta tarinasta? Milloin? Osaisiko joku vastata?

Mari ainakin (kiitos taas!!!) laittoi aikahillumisen ruotuun ja järjestykseen. Oma miettimisensä oli siinäkin, miten lukija erottaa, missä ajassa liikutaan milloinkin. Siihen liittyen lohduttaa ote Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista: ”Päähenkilö kuvaa nykyisyyttä ja menneisyyttä mielensä mukaan. Jos epäilet, ettet pysy siirtymissä kärryillä, ei se mitään, sillä muhevia tilanteita kirja kuitenkin kuvaa.”

Olen katsellut kirjaa, pelkästään nimeäsi kannessa ja miettinyt monia vaiheita joita on ollut! Olen todella onnellinen puolestasi. On nimittäin heikko aavistus miltä sinusta tuntuu!!!!!

Olen haaveillut julkaisukynnyksen ylittämisestä kauan. Pitkään en tainnut uskaltaa edes sanoa sellaista haavetta ääneen kuin harvoille. Sitten kun uskalsin unelmaani kuuluttaa laajemmin, jotenkin kuitenkin hävetti. Että jos mä en onnistukaan siinä. (No, mitä sitten?)

Myönteinen kustannuspäätös ei muuttanut elämää saduksi. Elämä jatkui. Toiveen todeksi tuleminen ei saanut minua hyppimään pidempiaikaisesti onnesta seinille. Elämästä ei tullut täydellistä. Sen sijaan tuli syvästi tyytyväinen olo siitä, että sisällä oleva palo ja mahanpohjan tunne eivät olleet väärässä. Tätä on vaikea kuvailla. Se tunne, kun olet tehnyt vuosia töitä jonkun asian eteen ja sitten siitä tulee totta, vaikkei sen todeksi tulemisesta ole ollut mitään takeita. Siitä tulee syvästi hyvä olo.

PS. Kysyessäni tekstarilla lupaa Aulikilta kirjeen siteeraamiseen ja hänen mainitsemiseen blogissa (kyllä, kirjoitin ensin ja kysyin luvan vasta sitten), tuli vielä yksi kysymys:

En muista kysyinkö mihin kust.toimittaja puuttui eniten.

Niinpä! Ihana Laura Niemi-Pynttäri. Lempeä ja kiltti kustannustoimittaja. Lauran astuttua kuvaan mukaan, tekstiin ei tehty enää suuria myllerryksiä. Tekstiä siistittiin (nips sieltä, naps tuolta), paranneltiin, korjattiin kirjoitusvirheitä (paljon) ja fiksattiin faktoja.