Miten se nyt menikään?

Tässä kuvassa ei kavuta julkaiskynnyksen yli vaan ollaan matkalla kapuamaan Mustavuoren näkötorniin Repoveden kansallispuistossa eilen.
Tässä kuvassa ei kavuta julkaiskynnyksen yli vaan ollaan matkalla kapuamaan Mustavuoren näkötorniin Repoveden kansallispuistossa eilen.

Tuli sähköpostitse kirje rehtorilta, esimieheltä ja ystävältä. Kaikki nämä ominaisuudet kuuluvat yhdelle ja samalle ihmisille, Vantaan sanataidekoulun rehtori Aulikki Rundgrenille. Aulikki kysyi viestissään kirjan kirjoittamisprosessista. Keksin, että keksimällä vastaukset Aulikin kysymyksiin, voisin samalla saada aikaan tekstiä blogiini. Kirjoitusprosessista ovat kysyneet muutkin kuin Aulikki, esimerkiksi toimittajat. Ne kysymykset saavat minut tuntemaan häpeää. Häpeää siksi, että en osaa vastata niihin kunnolla. En muista, en osaa sanoa.

Ystäväni Kaija Juurikkala vastasi mielestäni viisaasti kertoessani hänelle näistä tuskaa aiheuttavista kysymyksistä. Kaijan mukaan kyse on ajoituksesta. Toimittajat kysyvät prosessista siinä vaiheessa, kun sen on itse jo jättänyt taakse. Näinhän se on. Mutta mietin, että onkohan se vähän niinkin, että prosessista kysyminen saa minut tuntemaan itseni epätaiteelliseksi tuurilla kustannussopimuksen saaneeksi? Kirjoittamisprosessini kun ei ole ollut kovin taiteellisesti harkittu ja hienosti suunniteltu. Tiivistetysti homma on mennyt niin, että minä olen oksennellut paperille, saanut huippuapua matkalla (kiitos Mari Mörö!!!) enkä ole ymmärtänyt antaa missään vaiheessa periksi.

Vähän ennen kustannussopimuksen saamista meinasin kyllä antaa periksi. Aloin ajatella, että ehkei tekelettä sittenkään ole tarkoitettu kirjaksi. Että ehkä tämä oli tärkeä vain minulle, osa omaa prosessia. Että ehkä pitää alkaa kirjoittaa jotain ihan uutta. No, ajattelin väärin. Koska sitten Ville Rauvola soitti ja piti ajaa Korson Alkoon ja juhlia kustannussopimusta vähän liian lämpimällä samppanjalla. Toteutui Tommy Hellstenin viisaus: sain sen mistä luovuin.

Vaikka pääni on harva ja muistot kirjoittamisprosessista yhtä suurta mössöä, yritän silti vastata Aulikin kysymyksiin.

Nyt olisikin hauska tietää – mutta vain itseäni varten – mitkä olivat sun ongelmat matkalla tähän valmiiseen.

Rakenne. Se ainakin. Kun menin Mörönperään kurssille, Mari ilmoitti, että käsikirjoitusnivaskastani löytyy ainekset kahteen eri kirjaan. Nyt käytän taas sitä oksennusvertausta. Minä oksensin paperille, Mari pisti tekstin kuriin ja järjestykseen. Sillä naisella on mieletön dramaturgian taju!

Teksti on helppolukuista ja tiivistä, joten senkään en usko tulleen ihan ensikirjoittamalla (vaikka en epäile etteikö sinulta sekin onnistuisi).  

Rönsyjä ja turhaa on karsittu matkan varrella, mutta olen kyllä kaiken kaikkiaan aika tiiviin ilmaisun nainen. Tiiviiseen ilmaisuun ovat vaikuttaneet varmasti vuodet Kari Saviniemen Leino-akatemiassa. Sekin lienee tiivistä ilmaisua opettanut, kun kirjoitin Vantaan Lauri -lehteen vuosia ”Kuinka vantaalainen?” -juttusarjaa, jossa tiivistin haastateltavan siihenastiset asuinpaikat ja elämän noin tuhanteen merkkiin. Tiivis ilmaisu lienee myös luonteenomaista minulle.

Voiko kirjan helppolukuisuuteen vaikuttaa se, että pidän helppolukuisista kirjoista? Jos yksi kirjan virke jatkuu yhdeksättä riviä, tuskastun. Jos helppolukuisia kirjoja on imuroinut menemään vinon pinon, niin ehkä se jättää jälkensä.

Entä takaumien ja nykyhetken vuorottelu? Nää nyt ainakin nousevat mieleen.  

Öö. Eri aikakausissa liikkuminen on ollut kirjassa läsnä varmasti alusta alkaen. Milloin koko prosessi edes alkoi? Vuonna 2008 olin ainakin jo kirjoittanut kirjan tarinaa. Mutta miten syntyi päätös kokonaisesta tarinasta? Milloin? Osaisiko joku vastata?

Mari ainakin (kiitos taas!!!) laittoi aikahillumisen ruotuun ja järjestykseen. Oma miettimisensä oli siinäkin, miten lukija erottaa, missä ajassa liikutaan milloinkin. Siihen liittyen lohduttaa ote Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista: ”Päähenkilö kuvaa nykyisyyttä ja menneisyyttä mielensä mukaan. Jos epäilet, ettet pysy siirtymissä kärryillä, ei se mitään, sillä muhevia tilanteita kirja kuitenkin kuvaa.”

Olen katsellut kirjaa, pelkästään nimeäsi kannessa ja miettinyt monia vaiheita joita on ollut! Olen todella onnellinen puolestasi. On nimittäin heikko aavistus miltä sinusta tuntuu!!!!!

Olen haaveillut julkaisukynnyksen ylittämisestä kauan. Pitkään en tainnut uskaltaa edes sanoa sellaista haavetta ääneen kuin harvoille. Sitten kun uskalsin unelmaani kuuluttaa laajemmin, jotenkin kuitenkin hävetti. Että jos mä en onnistukaan siinä. (No, mitä sitten?)

Myönteinen kustannuspäätös ei muuttanut elämää saduksi. Elämä jatkui. Toiveen todeksi tuleminen ei saanut minua hyppimään pidempiaikaisesti onnesta seinille. Elämästä ei tullut täydellistä. Sen sijaan tuli syvästi tyytyväinen olo siitä, että sisällä oleva palo ja mahanpohjan tunne eivät olleet väärässä. Tätä on vaikea kuvailla. Se tunne, kun olet tehnyt vuosia töitä jonkun asian eteen ja sitten siitä tulee totta, vaikkei sen todeksi tulemisesta ole ollut mitään takeita. Siitä tulee syvästi hyvä olo.

PS. Kysyessäni tekstarilla lupaa Aulikilta kirjeen siteeraamiseen ja hänen mainitsemiseen blogissa (kyllä, kirjoitin ensin ja kysyin luvan vasta sitten), tuli vielä yksi kysymys:

En muista kysyinkö mihin kust.toimittaja puuttui eniten.

Niinpä! Ihana Laura Niemi-Pynttäri. Lempeä ja kiltti kustannustoimittaja. Lauran astuttua kuvaan mukaan, tekstiin ei tehty enää suuria myllerryksiä. Tekstiä siistittiin (nips sieltä, naps tuolta), paranneltiin, korjattiin kirjoitusvirheitä (paljon) ja fiksattiin faktoja.

Kahdeksankymmentäluvulla ei ollut kansitakkeja

Otsalamppu oli yllättävä apu taittovaiheen korjauksia tehdessä.
Otsalamppu auttoi taittovaiheen korjauksia tehdessä.

Tai jos tarkkoja ollaan, niin kansitakkeja on varmaan ollut jo kauan ennen kahdeksankymmentälukua, mutta ei sellaisia, joita oli 90-luvulla. Muistattehan kansitakit!

Muun muassa kansitakkiasia on aiheuttanut korjattavaa taittovaiheessa. Oliko Kouvolassa vuosituhannen vaihteessa Seurahuonetta? Sekin on askarruttanut. Kaikenlaista sitä voi ihmisen silmään hypätä taittovaiheessa. Eikä urakkaa muuta helpommaksi se että on ihan lopen uupunut ja kyllästynyt tekstin veivaamiseen ja pyörittämiseen. Olen vuosien mittaan kahlannut tekstiä ja sen lukuisia eri versioita läpi ehkä noin 32 000 kertaa. Nyt alkaa tökkiä ihan todella.

Mielikuvissani olen paiskannut printatun pinon keräyspaperilaatikkoon ja istunut kannen päälle mököttämään. Unessani olen pidellyt käsissäni vierasta liuskapinoa ja yrittänyt pitää mielessäni pinon sisällön. Rupee riittämään!

Ja silti. Vielä kerran sen luen. Noin neljänkymmenen sivun päiväannos tavoitteenani. Vaikka miten ällöttäisi ja aika paljon ällöttää. Avauduin tästä teemasta vähän kustannustoimittajallekin. Arvelin ällötyksen olevan merkki siitä, että kirja alkaa olla valmis. Kustannustoimittaja Laura oli sattumalta edellisenä päivänä puhunut aiheesta erään toisen kirjansa taittoa lukevan kirjoittajan kanssa, joka oli myös käyttänyt ällötys-sanaa. Kustannustoimittaja totesi ällötyksen olevan normaali prosessin vaihe.

Sunnuntaina lähetän ällötyksen viimeisine korjauksineen kustannustoimittajalle. Sanon kirjalle hei, hei.

Tällaisia ensimmäisen maailman ongelmia täällä!

Tuosta kuvan otsalampusta vielä. Nakutin maanantai-iltana korjauksia taittoversioon. Kun työhuoneen valo ei enää riittänyt, otin apuun ystävältä lahjaksi saamani otsalampun. (Lenkkeily pimeässä metsässä koirien kanssa on meidän yhteinen harrastus!) Toimi hyvin! Ja kuopus oli ihmetellyt näkyä isälleen ääneen 🙂 Toisinaan äidit saattavat naputella läppäriä iltamyöhään sisulla, otsalampun valossa.

Chevre-salaattia ja Jeanne d’Arc -teetä

Tapasin kustannustoimittaja Laura-Niemi Pynttärin viime perjantaina työpäivän päätteeksi helsinkiläisessä kahvilassa (ja söin chevre-salaattia ja join Jeanne d’Arc teetä, ja kyllä, juoman nimi vaikutti valintaan). Tapaamispaikan valitsemiseen kysyin neuvoa kaupunkilaisserkultani. Tämä korsolaisserkku kun ei juuri Helsingin kahviloiden penkkejä kuluta. Perjantaina oli kuitenkin painava syy hilata itsensä isolle kirkolle.

On hurjan hienoa, että oma kirja tulee julkaistuksi. Vielä hienommaksi asian tekee se, että saa olla tekemisissä kustannustoimittajan kanssa, joka vaikuttaa lempeältä ja jonka silmät kuuntelevat. (Lue: avauduin ja olin ehkä liikaa oma itseni.) Lauralla on punaiset hiukset ja koira, ja hän lukee paljon. Hyviä merkkejä! 🙂 Tykkään! Vaikkei tässä nyt ensisijaisesti minun tykkäämisilläni ole väliä, vaan sillä että kirja kasvaisi parhaimmaksi mahdolliseksi itsekseen.

Siitä puheen ollen. Tunnustin Lauralle, etten ole vielä alkanut ahertaa käsikirjoituksen parissa uudelleen, vaikka olen saanut Lauran kommentit ja korjausehdotukset. (Olen vain hypistellyt kotiin saapunutta kässäriä eikä se varsinaisesti edistä asioita.) Onnekseni sain kuulla, ettei muutos- ja korjaustöiden kanssa ole kiire. Palautan uuden version tekstistä Lauralle viimeistään tammikuun puolessa välissä. On hyvä saada korjaus- ja kirjoitushommille takaraja, sillä pakko on paras muusa, kuten olen joskus kuullut. Deadline antaa tekemiselle raamit.

Jonain päivänä koittaa sekin hetki, kun käsikirjoitus annetaan graafikolle, joka tekee luonnoksen kirjan kannesta. Luonnos kuulema hyväksytetään minulla. Hih! Vaikea kyllä nähdä itseäni kitisemässä kansiehdotuksesta. Ihan mahtavaa, että kirja saa ylipäätään kannet.

Ehkä jo ensi viikonloppuna pistäydyn vierailulla käsikirjoituksen maailmassa…

V__16A2

Kuva: Kerttu Pohjalainen