Miten se nyt menikään?

Tässä kuvassa ei kavuta julkaiskynnyksen yli vaan ollaan matkalla kapuamaan Mustavuoren näkötorniin Repoveden kansallispuistossa eilen.
Tässä kuvassa ei kavuta julkaiskynnyksen yli vaan ollaan matkalla kapuamaan Mustavuoren näkötorniin Repoveden kansallispuistossa eilen.

Tuli sähköpostitse kirje rehtorilta, esimieheltä ja ystävältä. Kaikki nämä ominaisuudet kuuluvat yhdelle ja samalle ihmisille, Vantaan sanataidekoulun rehtori Aulikki Rundgrenille. Aulikki kysyi viestissään kirjan kirjoittamisprosessista. Keksin, että keksimällä vastaukset Aulikin kysymyksiin, voisin samalla saada aikaan tekstiä blogiini. Kirjoitusprosessista ovat kysyneet muutkin kuin Aulikki, esimerkiksi toimittajat. Ne kysymykset saavat minut tuntemaan häpeää. Häpeää siksi, että en osaa vastata niihin kunnolla. En muista, en osaa sanoa.

Ystäväni Kaija Juurikkala vastasi mielestäni viisaasti kertoessani hänelle näistä tuskaa aiheuttavista kysymyksistä. Kaijan mukaan kyse on ajoituksesta. Toimittajat kysyvät prosessista siinä vaiheessa, kun sen on itse jo jättänyt taakse. Näinhän se on. Mutta mietin, että onkohan se vähän niinkin, että prosessista kysyminen saa minut tuntemaan itseni epätaiteelliseksi tuurilla kustannussopimuksen saaneeksi? Kirjoittamisprosessini kun ei ole ollut kovin taiteellisesti harkittu ja hienosti suunniteltu. Tiivistetysti homma on mennyt niin, että minä olen oksennellut paperille, saanut huippuapua matkalla (kiitos Mari Mörö!!!) enkä ole ymmärtänyt antaa missään vaiheessa periksi.

Vähän ennen kustannussopimuksen saamista meinasin kyllä antaa periksi. Aloin ajatella, että ehkei tekelettä sittenkään ole tarkoitettu kirjaksi. Että ehkä tämä oli tärkeä vain minulle, osa omaa prosessia. Että ehkä pitää alkaa kirjoittaa jotain ihan uutta. No, ajattelin väärin. Koska sitten Ville Rauvola soitti ja piti ajaa Korson Alkoon ja juhlia kustannussopimusta vähän liian lämpimällä samppanjalla. Toteutui Tommy Hellstenin viisaus: sain sen mistä luovuin.

Vaikka pääni on harva ja muistot kirjoittamisprosessista yhtä suurta mössöä, yritän silti vastata Aulikin kysymyksiin.

Nyt olisikin hauska tietää – mutta vain itseäni varten – mitkä olivat sun ongelmat matkalla tähän valmiiseen.

Rakenne. Se ainakin. Kun menin Mörönperään kurssille, Mari ilmoitti, että käsikirjoitusnivaskastani löytyy ainekset kahteen eri kirjaan. Nyt käytän taas sitä oksennusvertausta. Minä oksensin paperille, Mari pisti tekstin kuriin ja järjestykseen. Sillä naisella on mieletön dramaturgian taju!

Teksti on helppolukuista ja tiivistä, joten senkään en usko tulleen ihan ensikirjoittamalla (vaikka en epäile etteikö sinulta sekin onnistuisi).  

Rönsyjä ja turhaa on karsittu matkan varrella, mutta olen kyllä kaiken kaikkiaan aika tiiviin ilmaisun nainen. Tiiviiseen ilmaisuun ovat vaikuttaneet varmasti vuodet Kari Saviniemen Leino-akatemiassa. Sekin lienee tiivistä ilmaisua opettanut, kun kirjoitin Vantaan Lauri -lehteen vuosia ”Kuinka vantaalainen?” -juttusarjaa, jossa tiivistin haastateltavan siihenastiset asuinpaikat ja elämän noin tuhanteen merkkiin. Tiivis ilmaisu lienee myös luonteenomaista minulle.

Voiko kirjan helppolukuisuuteen vaikuttaa se, että pidän helppolukuisista kirjoista? Jos yksi kirjan virke jatkuu yhdeksättä riviä, tuskastun. Jos helppolukuisia kirjoja on imuroinut menemään vinon pinon, niin ehkä se jättää jälkensä.

Entä takaumien ja nykyhetken vuorottelu? Nää nyt ainakin nousevat mieleen.  

Öö. Eri aikakausissa liikkuminen on ollut kirjassa läsnä varmasti alusta alkaen. Milloin koko prosessi edes alkoi? Vuonna 2008 olin ainakin jo kirjoittanut kirjan tarinaa. Mutta miten syntyi päätös kokonaisesta tarinasta? Milloin? Osaisiko joku vastata?

Mari ainakin (kiitos taas!!!) laittoi aikahillumisen ruotuun ja järjestykseen. Oma miettimisensä oli siinäkin, miten lukija erottaa, missä ajassa liikutaan milloinkin. Siihen liittyen lohduttaa ote Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista: ”Päähenkilö kuvaa nykyisyyttä ja menneisyyttä mielensä mukaan. Jos epäilet, ettet pysy siirtymissä kärryillä, ei se mitään, sillä muhevia tilanteita kirja kuitenkin kuvaa.”

Olen katsellut kirjaa, pelkästään nimeäsi kannessa ja miettinyt monia vaiheita joita on ollut! Olen todella onnellinen puolestasi. On nimittäin heikko aavistus miltä sinusta tuntuu!!!!!

Olen haaveillut julkaisukynnyksen ylittämisestä kauan. Pitkään en tainnut uskaltaa edes sanoa sellaista haavetta ääneen kuin harvoille. Sitten kun uskalsin unelmaani kuuluttaa laajemmin, jotenkin kuitenkin hävetti. Että jos mä en onnistukaan siinä. (No, mitä sitten?)

Myönteinen kustannuspäätös ei muuttanut elämää saduksi. Elämä jatkui. Toiveen todeksi tuleminen ei saanut minua hyppimään pidempiaikaisesti onnesta seinille. Elämästä ei tullut täydellistä. Sen sijaan tuli syvästi tyytyväinen olo siitä, että sisällä oleva palo ja mahanpohjan tunne eivät olleet väärässä. Tätä on vaikea kuvailla. Se tunne, kun olet tehnyt vuosia töitä jonkun asian eteen ja sitten siitä tulee totta, vaikkei sen todeksi tulemisesta ole ollut mitään takeita. Siitä tulee syvästi hyvä olo.

PS. Kysyessäni tekstarilla lupaa Aulikilta kirjeen siteeraamiseen ja hänen mainitsemiseen blogissa (kyllä, kirjoitin ensin ja kysyin luvan vasta sitten), tuli vielä yksi kysymys:

En muista kysyinkö mihin kust.toimittaja puuttui eniten.

Niinpä! Ihana Laura Niemi-Pynttäri. Lempeä ja kiltti kustannustoimittaja. Lauran astuttua kuvaan mukaan, tekstiin ei tehty enää suuria myllerryksiä. Tekstiä siistittiin (nips sieltä, naps tuolta), paranneltiin, korjattiin kirjoitusvirheitä (paljon) ja fiksattiin faktoja.

Aloituspiste

Vasemmassa aivopuoliskossamme asuu ilkeä pieni Tarkastaja, ikuinen kriitikko ja hellittämätön täydellisyydentavoittelija, joka pyrkii saboitomaan kaikkea pienillä ilkeillä huomautuksilla, jotka ovat pukeutuneet totuuksien valeasuihin. Tarkastaja sanoo: ”Onko tuo muka kirjoitusta? Onpa törkeä käsiala! Ja pilkkusäänöistähän sinulla ei ole hajuakaan, ja tuossa iässä on liian myöhäistä niitä enää opetella. Et sinä mikään taiteilija ole!” Ja tätä tulee tuutin täydeltä.

Julia Cameron: Tie luovuuteen – Henkinen polku syvempään luovuuteen (suom. Pekka Pakkala), Like 2002, 4. painos.

Entä jos vain aloittaisi blogin? Huolimatta päänsisäisestä mölinästä. Mitä minä tänne kirjoitan? Miten kirjoitan? Kiinnostaako ketään? Ääliönarsistin hommaa pitää blogia oman kirjan matkasta valmiiksi teokseksi. Selvä. Sitten mennään!

Syyskuussa, esikoislapseni synttäripäivänä, sain kesken työpäivän puhelun Atena Kustannuksen Ville Rauvolalta. Romaanikäsikirjoituksestani oli pidetty. Tarjottiin kustannussopimusta. Oho! Esikoislapsen synttäripäivästä tuli tavallaan myös esikoiskirjan syntymäjuhla. Hurraa! Halusin painaa mieleeni Villen kehut käsikirjoituksesta: Ilmaisu on tiivistä. Vaikka tarina on surullinen, se on hauskasti kerrottu (Niin kuin oma elämäni? Vitsi, vitsi.). Kolmanneksi: tarinassa on juoni. Tästä viimeisestä iso kiitos kuuluu kirjan kätilölle Mari Mörölle.

Työpäivän jälkeen ajoin Alkoon. Ostin pullon kalleinta samppanjaa, jota Korson Alkosta löytyi. Näin olin päättänyt toimia jos joskus ikinä milloinkaan kustannussopimuksen saisin. Mainittakoon vielä, että maailman ja Suomen kalleimmat samppanjat myydän jossain muualla kuin Korson Alkossa. Siksi tämän sortin seinille hyppelyä ja reteilyä saattaa harrastaa näillä nurkilla kustannussopimuksen saatuaan. Illalla sitten kilisteltiin. Juotiin Dom Pérignonia vähän liian lämpimänä. Todettakoon, että kyllä James Bondin suosima Bollinger on parempaa (ja halvempaa).

Siitä siis tulee vuosien jälkeen ihan oikea kirja. Mies, joka on ilmoittanut ettei lue tarinaa ennen kuin se on painettu kirjaksi, pääsee vihdoin lukemaan sen. (Sitten on myöhäistä itkeä!) Kun minä kysyin, kuinka monta myytyä kirjaa toivotaan, mies ajatteli asiaa paljon kauniimmin: Olisipa hienoa, jos joku joka ei tunne meitä, menisi kirjakauppaan, lukisi kirjan takakannen ja päättäisi ostaa sen. Se vasta hienoa olisi! Sitä toivotaan siis! Ja olisipa hienoa, jos kirja antaisi lukijoilleen jotain hyvää, naurattaisi tai lohduttaisi vaikka. Jos ei, onpa turhaan julkaistu kirja.

Mies ja kustannustoimittaja toivoivat minun kertovan täällä siitä, miten kauan kirjaa on kirjoitettu. Enpä tiedä. Tänä aamuna kirjoitusvihkoja selatessa selvisi, että ainakin jo vuonna 2008 olen raapustellut ylös asioita, jotka ovat päätyneet käsikirjoitukseen. Vuonna 2009 pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmaan. Graduni taiteellisena osana on yksi versio käsikirjoituksesta. Sen työstämiseen sain apua kirjailijaohjaajanani toimineelta kirjailija Maritta Lintuselta. Marittan vinkistä päädyin Mari Mörön oppiin ja muutaman mutkan kautta ollaan tässä.

Aloituspistettä romaanin kirjoittamiselle on mahdotonta määritellä. Ehkä tarina on kirjoittanut itse itseään enemmän tai vähemmän koko tähänastisen elämäni. Niin luulen.

IMG-20151016-WA0011

Kukkien kanssa on päässyt poseeraamaan jääkaapin ovessa asuva magneetti, jonka sain kirjoittajaryhmäni oppilaalta. Miksi tyytyä tähän maailmaan, kun voin kirjoittaa uusia? Kuva: Kerttu Pohjalainen