The End

Kohti tulevaa!
Kohti tulevaa!

Tämä blogi on tullut tiensä päähän. Kirjasta tuli totta. Tuli kiittäviä kritiikkejä, moni kirjabloggari piti kirjasta, tuli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuus ja kaiken huippuna sain Kalevi Jäntin palkinnon. Matka on ollut hieno ja olen siitä kiitollinen.

Olen kokenut uusia asioita. Olen esimerkiksi jännittänyt suoraa radiolähetystä ja selvinnyt siitä hengissä. Olen tavannut monia uusia ihmisiä. Olen kokeillut bloggaamista.

Intohimoista bloggaria minusta ei kuitenkaan tullut. Blogistaniaan täysillä sukeltaminen vaatisi paljon aikaa ja työtä. Ja intohimoa!

Tarina kuitenkin jatkuu täällä: https://www.facebook.com/pohjalainensoili Pysy mukana! Käy tykkäämässä!

On loppusanojen aika. Kiitos sinä, joka olet lukenut.

Häpeästä ja siitä kirjoittamisesta

Kesäkuinen myrsky. Kuva ei liity kirjoittamiseen ja häpeään oikein mitenkään, ja silti tuntuu, että liittyy.
Kesäkuinen myrsky. Kuva ei liity kirjoittamiseen ja häpeään oikein mitenkään, ja silti tuntuu, että liittyy.

Jokin aika sitten törmäsin vanhojen opiskelupapereiden joukossa lymyilleeseen pieneen löytöön. Aiemmin täällä blogissani kerroin, että ainakin jo vuonna 2008 olen raapustellut ylös asioita, jotka ovat päätyneet esikoisromaanini käsikirjoitukseen. Löytö paljasti, että jo vuonna 2005 olen kirjoittanut tekstiä, jossa esiintyy Saana-niminen tyyppi.

Yliopisto-opettajaltani Nora Ekströmiltä vuonna 2005 saamassani palautekirjeessä käsitellään sekä kirjoittamaani esseetä että proosan palautepajaa varten lähettämääni tekstinäytettä. Käy ilmi, että jo tuolloin tekstissäni on esiintynyt Saana-niminen henkilö. Hauska sattuma, että samassa palautekirjeessä mainitaan Ville Rauvolan tutkineen kirjoittajan itsesensuuria. Pakko lukea se Villen artikkeli!

Juuri Ville nimittäin soitti minulle melkein vuosi sitten ja kertoi, että Atena haluaisi julkaista kirjani. Niinpä! Sen, jossa seikkailee Saana-niminen tyyppi!

Palautekirjeessä kerrottu linkki Villen artikkeliin ei toimi. No, onhan palautekirjeen saamisesta jo lähemmäs 11 vuotta aikaa! Onneksi artikkeli löytyy myös kansien välistä, Miisa Jääskeläisen ja Petri Pietiläisen toimittamasta teoksesta Kirjoittaja opissa, Kirjoittamisen taitoa ja tiedettä etsimässä (Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikkö 1997). Josko tuo kirjastosta vielä löytyisi…

Palautekirjeessä siteerataan Rauvolan artikkelia:

Viime kesänä istuin keskellä järveä ja mietin, mistä ihmiset eivät ikinä kirjoittaisi. En edes pystynyt selittämään, mitä ajoin takaa. Nyt ymmärrän, että halusin tietää, mistä kirjoittaja ei uskalla tai halua kirjoittaa ja miksi.

Olin aikoinaan mukana kirjailija Kari Saviniemen ohjaamassa Leino-ryhmässä. Muistan Karin neuvoneen, että juuri siitä pitäisi kirjoittaa, mikä kaikkein eniten hävettää.

Häpeää aiheuttaneesta asiasta kirjoittaminen koskettaa varmasti lukijaa. Ei niinkään siksi että päästään tirkistelemään, vaan siksi että silloin ollaan takuulla elämän ja ihmisenä olemisen ytimessä. On kyse elämästä eikä elämän esittämisestä.

Uskon, että siinä mikä hävettää tai on hävettänyt, on hyvä kirjoittamisen aihe. Enkä suinkaan tällä tarkoita, että teksti pitäisi julistaa koko maailmalle tai kenellekään, heti tai koskaan. Olen itse ryöpynnyt tällä viikolla paperille kipeästä aiheesta. Siitä voi syntyä kaunokirjallisuutta. Ehkä. Jos niin käy, jos aihe joskus lähtee maailmalle luettavaksi, kipeästä on ensin etäännyttävä. Siitä on selvittävä. Johonkin pisteeseen.

Sanataidekurssi helmikuussa 2016

image
Kuva: Sanni Pohjalainen

Lauantaina 20.2.2016 olen taas pitkästä aikaa (viime keväästä on pitkä aika) sanataideohjaajan töissä Vantaan sanataidekoulussa, missä ohjaan tuolloin yhden kirjoittamisen lyhytkurssin. Jos muutaman tunnin irtiotto ja kirjoittamisen vietäväksi heittäytyminen kiinnostaa, ilmoittaudu ihmeessä mukaan.

Ja on selvinnyt, että kirja julkaistaan kesäkuussa. Jee!

Terveisiä satumaailmoista!

WP_20160109_001

Täällä piti olla hurjan kylmä. Torstaina kaupan seinässä mittari näyttikin -35 astetta, ja kylmä tuntui keuhkoissa asti. Minun puolestani kylmä olisi saanut jatkua. Ei olisi haitannut, jos olisi pitänyt vain pysytellä sisällä mökissä takkatulen lämmössä kirjoittaen, lukien ja rommikaakaota nauttien…mutta eilen oli jo paljon lauhempaa.

Reissun ohjelmaan on kuulunut käsikirjoituksen läpikäynti. Sain homman päätökseen jo toisena päivänä täällä. Aloittaminen oli taas vaikeaa, mutta nälkä kasvoi syödessä, ja sain ahkeroitua urakan päätökseen jo eilen.

Tänään lähetin uuden version käsikirjoituksesta kustannustoimittajalle. Uuteen versioon on lisätty yksi luku, joka on aiemmin jätetty käsikirjoituksesta pois ja jota tuunasin kässäriin lisättäväksi jo ennen tänne tuloa.

Tänne Äkäslompoloon saavuttuani soitin täkäläiselle Markku Kurkkiolle, joka on jo aiemmin kääntänyt käsikirjoitukseni yhden version osia paikalliselle murteelle. Markku lupasi tehdä niin taas, kun kirjan vihoviimeinen versio on olemassa. Sellainenkin päivä vielä tulee.

Jos käsikirjoituksen parissa puuhastelu on ollut yhdenlaisessa satumaailmassa kulkemista, eräänlainen satumaailmansa on myös luonto täällä. Lappi on ihmeellinen paikka. Ajankulku ja oleminen täällä on ihan omanlaistaan. Ei sitä voi selittää. Se pitää kokea.

WP_20160109_011

Ps. Kirjailijakuvaus, josta kerroin aiemmin, oli loppiaisena kuvaajan kotona. Valmiita kuvia sain nähtäväksi vielä saman päivän aikana. Taas kerran voi todeta, että joka hommaan on olemassa ammatti-ihminen. Olin todella tyytyväinen kuviin.

Pyjamasta ja villasukista

V__ADA1

Haaveilin kokonaisesta viikonlopusta, jolloin voisin uppoutua tarinan maailmaan ja kirjoittaa kaikessa rauhassa. Todellisuus on toista! Olisiko edes järkevää sukellella koko viikonloppua toisessa todellisuudessa? Noin tunnin verran kirjan parissa kerrallaan on juuri sopivasti.

Pyjama päällä, villasukat jalassa viikonloppuaamuna koneen ääressä. Luurit päässä, Spotifysta oma soittolista soimassa. Asiaan kuuluu myös epäergonominen työasento. Näin tätä kirjaa tehdään. Ja on kivaa! Aamut on parhaita ja musiikki, joka saattelee kirjan maailmaan.

Huomenna jatkan taas (viime viikonloppuna aloitettua, jos oikein muistan) urakkaa, joka ei nyt tunnu urakalta. Kirjoittamisen kynnyksen ylittämisessä ja avantoon kastautumisessa on jotain samaa: jälkeenpäin ei kaduta.

Kuva: Sanni Pohjalainen