The End

Kohti tulevaa!
Kohti tulevaa!

Tämä blogi on tullut tiensä päähän. Kirjasta tuli totta. Tuli kiittäviä kritiikkejä, moni kirjabloggari piti kirjasta, tuli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuus ja kaiken huippuna sain Kalevi Jäntin palkinnon. Matka on ollut hieno ja olen siitä kiitollinen.

Olen kokenut uusia asioita. Olen esimerkiksi jännittänyt suoraa radiolähetystä ja selvinnyt siitä hengissä. Olen tavannut monia uusia ihmisiä. Olen kokeillut bloggaamista.

Intohimoista bloggaria minusta ei kuitenkaan tullut. Blogistaniaan täysillä sukeltaminen vaatisi paljon aikaa ja työtä. Ja intohimoa!

Tarina kuitenkin jatkuu täällä: https://www.facebook.com/pohjalainensoili Pysy mukana! Käy tykkäämässä!

On loppusanojen aika. Kiitos sinä, joka olet lukenut.

Syödä nuudeleita pipo päässä

15310418_561651794026892_587735937_n

Haluatko viettää romanttisen viikonlopun? Älä kysy siihen neuvoa minulta.

Esikoinen hääti meidät vanhempansa hienovaraisesti viikonlopuksi pois kotoa. Helsingin hotelleissa, parissa tallinnalaisessa hotellissa, tamperelaisessa hotellissa, muuan urheiluopiston hotellissa ja turkulaisessa kylpylässä oli täyttä. Päädyimme mökille.

15320356_561651800693558_801633473_n

Puoliso kertoi matkalla uskovansa, että meidän mökille päätymisellä on jokin tarkoitus. No, mökki oli kyl-mä, jokin elukka oli riehunut keittiössä, lavuaari ei vetänyt ja saunaa ei voinut lämmittää (koska ei uskaltauduttu pimeällä rantaan hakemaan vettä). Illalliseksi lapioin naamaani nuudelia pipo päässä sängyllä istuen. Kirjassani lukee: ”Kun olosuhteet on ankeet, vehkeitten pitää olla kunnossa.”  Olosuhteet oli ankeet joo, mutta vehkeet ei olleet kyllä kunnossa!

Ankeudesta huolimatta mökki on meille varmasti täysin oikea paikka olla juuri nyt. Viimeisen viikon aikana elämässä on ollut isoa iloa, mutta myös suurta surua. Sellaista elämä on ollut jo toista vuotta. On menty laidasta laitaan, ääripäästä toiseen.

Suurta iloa on tietysti ollut Kalevi Jäntin palkinnon saaminen. Se on ollut iso ilo ja suuri kunnia. Palkinnon merkitys on monessa mielessä valtava. Lukuisat onnittelut lämmittävät mieltä ja sydäntä. Kotia koristaa kolme kaunista kukkakimppua. Työpaikalla muistettiin kimpulla nyrkinkokoisia valkeita ruusuja. Olen pidellyt ruusumaljakkoa käsissäni ja ihmetellyt. Tällaisia!

Nyt oli varmasti oikea aika vetäytyä mökille. Oikea aika katsella järvelle, kantaa rannasta vettä, varoa kaatumasta kalliolla, kiivetä saunan lauteille Pirkka-kaljan kanssa (sen teen kohta!), syödä nuudelia pipo päässä.

Ps. Äiti ja isä saapuivat päivävisiitille. Tulivat hakemaan polttopuita. Toivat tullessaan hälinän, äiti pyytämiäni pitkiä kynttilöitä ja lisäksi kattilallisen nakkisoppaa. Hälinä, vanhemmat ja mies hävisivät vajalle. Minä istun tässä. Kello raksuttaa seinällä. Näin on hyvä.

15356023_561651787360226_732213288_n

 

Kirjoita! Kirjoita!

14625440_537033029822102_108938187_n

Eilen tein sen pitkästä aikaa. Menin kahvilaan kirjoittamaan. ”Menen leikkimään kirjailijaa”, huikkasin lähtiessäni äidilleni, joka sattui olemaan pihallani. Olo oli epävarma ja vähän nolo. Tässä sitä nyt taiteillaan.

Menin siihen kahvilaan, jossa Käyttövehkeitä-kirjan Saana ja Osuuspankin Tuula tapasivat. Ostin aluksi vain haudutettua vihreää teetä. Jouduin saman tien tekemään lisää ostoksia. En kehtaisi kuluttaa kahvilan penkkiä pitkään pelkän teekupin hinnalla. Vielä pala mangokakkua siis (taivaallisen hyvää!).

En ole ihan varma, missä pöydässä Saana ja Tuula juttelivat. Vaihtoehtoja on kaksi. Niiden molempien äärellä istuttiin jo. Niinpä parkeerasin itseni ja tarjottimeni toisaalle. Luin vuoroin Julia Cameronia ja vuoroin kirjoitin. (Ja siinä samalla salakuuntelin sujuvasti vieressä istuvia.) Aluksi pidin vihkoa puolittain piilossa sylissäni. Jossain vaiheessa rohkaistun laittamaan vihkon pöydälle.

Kannatti käydä ja tekipä hyvää! Toivottavasti vien itseni useammin ulos kirjoittamaan. Toivottavasti muistan nämä Julia Cameronin viisaat sanat:

Kirjoittaminen on yksinkertaisesti muistiin kirjoittamista, ei uuden keksimistä. Aina kun yritän keksiä jotain, kirjoittamisesta tulee ponnistelua jonkin saavuttamiseksi. Siitä tulee minua itseäni ylevämpää, ehkä jopa jotain niin ylevää, että se käy yli ymmärrykseni.

Niin, että Soili kirjoita vain! Ei tarvitse keksiä! Elä niin kuin sanataideopetat: älä mieti lopputulosta liian varhain. Anna mennä!

Kun kuuntelen ja panen kuulemani paperille, minun ei tarvitse luoda ajatusten virtaa vaan kirjoittaa se puhtaaksi.

Muista tämä! Muista kuunnella. Ja mene kahvilaan useammin. Tilaa myös mangokakkua.

Lainaukset Julia Cameronin teoksesta Tyhjän paperin nautintoTie luovaan kirjoittamiseen (Like 2004, suom. Juha Ahokas).

 

 

 

 

 

Miten se nyt menikään?

Tässä kuvassa ei kavuta julkaiskynnyksen yli vaan ollaan matkalla kapuamaan Mustavuoren näkötorniin Repoveden kansallispuistossa eilen.
Tässä kuvassa ei kavuta julkaiskynnyksen yli vaan ollaan matkalla kapuamaan Mustavuoren näkötorniin Repoveden kansallispuistossa eilen.

Tuli sähköpostitse kirje rehtorilta, esimieheltä ja ystävältä. Kaikki nämä ominaisuudet kuuluvat yhdelle ja samalle ihmisille, Vantaan sanataidekoulun rehtori Aulikki Rundgrenille. Aulikki kysyi viestissään kirjan kirjoittamisprosessista. Keksin, että keksimällä vastaukset Aulikin kysymyksiin, voisin samalla saada aikaan tekstiä blogiini. Kirjoitusprosessista ovat kysyneet muutkin kuin Aulikki, esimerkiksi toimittajat. Ne kysymykset saavat minut tuntemaan häpeää. Häpeää siksi, että en osaa vastata niihin kunnolla. En muista, en osaa sanoa.

Ystäväni Kaija Juurikkala vastasi mielestäni viisaasti kertoessani hänelle näistä tuskaa aiheuttavista kysymyksistä. Kaijan mukaan kyse on ajoituksesta. Toimittajat kysyvät prosessista siinä vaiheessa, kun sen on itse jo jättänyt taakse. Näinhän se on. Mutta mietin, että onkohan se vähän niinkin, että prosessista kysyminen saa minut tuntemaan itseni epätaiteelliseksi tuurilla kustannussopimuksen saaneeksi? Kirjoittamisprosessini kun ei ole ollut kovin taiteellisesti harkittu ja hienosti suunniteltu. Tiivistetysti homma on mennyt niin, että minä olen oksennellut paperille, saanut huippuapua matkalla (kiitos Mari Mörö!!!) enkä ole ymmärtänyt antaa missään vaiheessa periksi.

Vähän ennen kustannussopimuksen saamista meinasin kyllä antaa periksi. Aloin ajatella, että ehkei tekelettä sittenkään ole tarkoitettu kirjaksi. Että ehkä tämä oli tärkeä vain minulle, osa omaa prosessia. Että ehkä pitää alkaa kirjoittaa jotain ihan uutta. No, ajattelin väärin. Koska sitten Ville Rauvola soitti ja piti ajaa Korson Alkoon ja juhlia kustannussopimusta vähän liian lämpimällä samppanjalla. Toteutui Tommy Hellstenin viisaus: sain sen mistä luovuin.

Vaikka pääni on harva ja muistot kirjoittamisprosessista yhtä suurta mössöä, yritän silti vastata Aulikin kysymyksiin.

Nyt olisikin hauska tietää – mutta vain itseäni varten – mitkä olivat sun ongelmat matkalla tähän valmiiseen.

Rakenne. Se ainakin. Kun menin Mörönperään kurssille, Mari ilmoitti, että käsikirjoitusnivaskastani löytyy ainekset kahteen eri kirjaan. Nyt käytän taas sitä oksennusvertausta. Minä oksensin paperille, Mari pisti tekstin kuriin ja järjestykseen. Sillä naisella on mieletön dramaturgian taju!

Teksti on helppolukuista ja tiivistä, joten senkään en usko tulleen ihan ensikirjoittamalla (vaikka en epäile etteikö sinulta sekin onnistuisi).  

Rönsyjä ja turhaa on karsittu matkan varrella, mutta olen kyllä kaiken kaikkiaan aika tiiviin ilmaisun nainen. Tiiviiseen ilmaisuun ovat vaikuttaneet varmasti vuodet Kari Saviniemen Leino-akatemiassa. Sekin lienee tiivistä ilmaisua opettanut, kun kirjoitin Vantaan Lauri -lehteen vuosia ”Kuinka vantaalainen?” -juttusarjaa, jossa tiivistin haastateltavan siihenastiset asuinpaikat ja elämän noin tuhanteen merkkiin. Tiivis ilmaisu lienee myös luonteenomaista minulle.

Voiko kirjan helppolukuisuuteen vaikuttaa se, että pidän helppolukuisista kirjoista? Jos yksi kirjan virke jatkuu yhdeksättä riviä, tuskastun. Jos helppolukuisia kirjoja on imuroinut menemään vinon pinon, niin ehkä se jättää jälkensä.

Entä takaumien ja nykyhetken vuorottelu? Nää nyt ainakin nousevat mieleen.  

Öö. Eri aikakausissa liikkuminen on ollut kirjassa läsnä varmasti alusta alkaen. Milloin koko prosessi edes alkoi? Vuonna 2008 olin ainakin jo kirjoittanut kirjan tarinaa. Mutta miten syntyi päätös kokonaisesta tarinasta? Milloin? Osaisiko joku vastata?

Mari ainakin (kiitos taas!!!) laittoi aikahillumisen ruotuun ja järjestykseen. Oma miettimisensä oli siinäkin, miten lukija erottaa, missä ajassa liikutaan milloinkin. Siihen liittyen lohduttaa ote Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista: ”Päähenkilö kuvaa nykyisyyttä ja menneisyyttä mielensä mukaan. Jos epäilet, ettet pysy siirtymissä kärryillä, ei se mitään, sillä muhevia tilanteita kirja kuitenkin kuvaa.”

Olen katsellut kirjaa, pelkästään nimeäsi kannessa ja miettinyt monia vaiheita joita on ollut! Olen todella onnellinen puolestasi. On nimittäin heikko aavistus miltä sinusta tuntuu!!!!!

Olen haaveillut julkaisukynnyksen ylittämisestä kauan. Pitkään en tainnut uskaltaa edes sanoa sellaista haavetta ääneen kuin harvoille. Sitten kun uskalsin unelmaani kuuluttaa laajemmin, jotenkin kuitenkin hävetti. Että jos mä en onnistukaan siinä. (No, mitä sitten?)

Myönteinen kustannuspäätös ei muuttanut elämää saduksi. Elämä jatkui. Toiveen todeksi tuleminen ei saanut minua hyppimään pidempiaikaisesti onnesta seinille. Elämästä ei tullut täydellistä. Sen sijaan tuli syvästi tyytyväinen olo siitä, että sisällä oleva palo ja mahanpohjan tunne eivät olleet väärässä. Tätä on vaikea kuvailla. Se tunne, kun olet tehnyt vuosia töitä jonkun asian eteen ja sitten siitä tulee totta, vaikkei sen todeksi tulemisesta ole ollut mitään takeita. Siitä tulee syvästi hyvä olo.

PS. Kysyessäni tekstarilla lupaa Aulikilta kirjeen siteeraamiseen ja hänen mainitsemiseen blogissa (kyllä, kirjoitin ensin ja kysyin luvan vasta sitten), tuli vielä yksi kysymys:

En muista kysyinkö mihin kust.toimittaja puuttui eniten.

Niinpä! Ihana Laura Niemi-Pynttäri. Lempeä ja kiltti kustannustoimittaja. Lauran astuttua kuvaan mukaan, tekstiin ei tehty enää suuria myllerryksiä. Tekstiä siistittiin (nips sieltä, naps tuolta), paranneltiin, korjattiin kirjoitusvirheitä (paljon) ja fiksattiin faktoja.

Yle Puheen vieraana

Tänään oli jännittävää. Vielä enemmän jännitin kyllä toukokuun lopun pressitilaisuudessa. Ehkä meditaatioharrastus on auttanut tähänkin, nimittäin jännittämisen määrään. (Kyllä! Meditaatioharrastus. Olen päättänyt meditoida vuoden! Siis joka päivä vuoden ajan. Kohta enää 11 kk maaliin!)

Jännittävää oli joka tapauksessa, sillä tänään olin Yle Puheen vieraana suorassa lähetyksessä. Onneksi haastattelija Matti Ylönen oli ihana ja mukava ja viisas ja lempeä ja kiltti, joten oli paljon vähemmän jännittävää kuin olisi voinut olla.

Jälkeenpäin kotimatkalla tuli tietysti se tunne, että pitikö nyt sekin juttu mennä sanomaan siellä suorassa lähetyksessä…

Täällä se nyt on kuultavissa: http://areena.yle.fi/1-3529127

Kuuntele sinä! Kai minäkin kuuntelen. Jossain vaiheessa.

Vietä ihana juhannus!

Kahdeksankymmentäluvulla ei ollut kansitakkeja

Otsalamppu oli yllättävä apu taittovaiheen korjauksia tehdessä.
Otsalamppu auttoi taittovaiheen korjauksia tehdessä.

Tai jos tarkkoja ollaan, niin kansitakkeja on varmaan ollut jo kauan ennen kahdeksankymmentälukua, mutta ei sellaisia, joita oli 90-luvulla. Muistattehan kansitakit!

Muun muassa kansitakkiasia on aiheuttanut korjattavaa taittovaiheessa. Oliko Kouvolassa vuosituhannen vaihteessa Seurahuonetta? Sekin on askarruttanut. Kaikenlaista sitä voi ihmisen silmään hypätä taittovaiheessa. Eikä urakkaa muuta helpommaksi se että on ihan lopen uupunut ja kyllästynyt tekstin veivaamiseen ja pyörittämiseen. Olen vuosien mittaan kahlannut tekstiä ja sen lukuisia eri versioita läpi ehkä noin 32 000 kertaa. Nyt alkaa tökkiä ihan todella.

Mielikuvissani olen paiskannut printatun pinon keräyspaperilaatikkoon ja istunut kannen päälle mököttämään. Unessani olen pidellyt käsissäni vierasta liuskapinoa ja yrittänyt pitää mielessäni pinon sisällön. Rupee riittämään!

Ja silti. Vielä kerran sen luen. Noin neljänkymmenen sivun päiväannos tavoitteenani. Vaikka miten ällöttäisi ja aika paljon ällöttää. Avauduin tästä teemasta vähän kustannustoimittajallekin. Arvelin ällötyksen olevan merkki siitä, että kirja alkaa olla valmis. Kustannustoimittaja Laura oli sattumalta edellisenä päivänä puhunut aiheesta erään toisen kirjansa taittoa lukevan kirjoittajan kanssa, joka oli myös käyttänyt ällötys-sanaa. Kustannustoimittaja totesi ällötyksen olevan normaali prosessin vaihe.

Sunnuntaina lähetän ällötyksen viimeisine korjauksineen kustannustoimittajalle. Sanon kirjalle hei, hei.

Tällaisia ensimmäisen maailman ongelmia täällä!

Tuosta kuvan otsalampusta vielä. Nakutin maanantai-iltana korjauksia taittoversioon. Kun työhuoneen valo ei enää riittänyt, otin apuun ystävältä lahjaksi saamani otsalampun. (Lenkkeily pimeässä metsässä koirien kanssa on meidän yhteinen harrastus!) Toimi hyvin! Ja kuopus oli ihmetellyt näkyä isälleen ääneen 🙂 Toisinaan äidit saattavat naputella läppäriä iltamyöhään sisulla, otsalampun valossa.