Terveisiä satumaailmoista!

WP_20160109_001

Täällä piti olla hurjan kylmä. Torstaina kaupan seinässä mittari näyttikin -35 astetta, ja kylmä tuntui keuhkoissa asti. Minun puolestani kylmä olisi saanut jatkua. Ei olisi haitannut, jos olisi pitänyt vain pysytellä sisällä mökissä takkatulen lämmössä kirjoittaen, lukien ja rommikaakaota nauttien…mutta eilen oli jo paljon lauhempaa.

Reissun ohjelmaan on kuulunut käsikirjoituksen läpikäynti. Sain homman päätökseen jo toisena päivänä täällä. Aloittaminen oli taas vaikeaa, mutta nälkä kasvoi syödessä, ja sain ahkeroitua urakan päätökseen jo eilen.

Tänään lähetin uuden version käsikirjoituksesta kustannustoimittajalle. Uuteen versioon on lisätty yksi luku, joka on aiemmin jätetty käsikirjoituksesta pois ja jota tuunasin kässäriin lisättäväksi jo ennen tänne tuloa.

Tänne Äkäslompoloon saavuttuani soitin täkäläiselle Markku Kurkkiolle, joka on jo aiemmin kääntänyt käsikirjoitukseni yhden version osia paikalliselle murteelle. Markku lupasi tehdä niin taas, kun kirjan vihoviimeinen versio on olemassa. Sellainenkin päivä vielä tulee.

Jos käsikirjoituksen parissa puuhastelu on ollut yhdenlaisessa satumaailmassa kulkemista, eräänlainen satumaailmansa on myös luonto täällä. Lappi on ihmeellinen paikka. Ajankulku ja oleminen täällä on ihan omanlaistaan. Ei sitä voi selittää. Se pitää kokea.

WP_20160109_011

Ps. Kirjailijakuvaus, josta kerroin aiemmin, oli loppiaisena kuvaajan kotona. Valmiita kuvia sain nähtäväksi vielä saman päivän aikana. Taas kerran voi todeta, että joka hommaan on olemassa ammatti-ihminen. Olin todella tyytyväinen kuviin.

Mitä mä paan päälle?

Tähän kuvaan ei tarvinnut meikata. Kuva: Kerttu Pohjalainen

Kustantajalta tuli maanantaina viesti, että valokuvaaja on lähiaikoina yhteydessä. Niinhän kuvaaja sitten olikin. Kirjailijakuvia tarvitaan. Onpas hienoa ja jännää!

Kuvaaja Riikka Kantinkoski halusi etukäteen kuulla kirjasta, sillä kuvien tunnelman halutaan sivuavan kirjan tarinaa. On kiva huomata, että kuviin halutaan panostaa. Kiinnostavaa nähdä, minkälaisen tunnelman kuvaaja kuviin rakentaa.

Turhamaisuuteni ei ole viime aikoina vain nostanut päätään vaan tehnyt itsensä erittäin näkyväksi ja kuuluvaksi. Tiedättehän: Kampaus! Naama! (Ja onneksi päätin ottaa hiustenpidennyksen nyt enkä vasta mummoiässä, kuten aiemmin suunnittelin!)  Pinnallista? Varmasti. Turhamaista? Kyllä! Mutta useimmat varmasti haluavat näyttää valokuvissa enemmän edustavalta ja vähemmän liimatukalta/taikinanaamalta/räjähtäneeltä rusinalta.

Kuvaaja myös esitti toiveita vaatetuksen suhteen. Kuvaukseen saa ottaa mukaan useampiakin vaatevaihtoehtoja, jos haluaa. Mä niin menen vaatekauppaan.

Ps. Haa, sain lauantaiaamuna käsikirjoituksen korjauskierroksen päätökseen. Teksti ei suinkaan vielä lähde takaisin kustannustoimittajalle, vaan seuraavana on vuorossa, tadaa, uusi korjauskierros! Hieman erilainen kuin edellinen.

Toinen ps. Jos ette tiedä, miltä näyttää tyyppi, joka on kuin räjähtänyt rusina, lukekaa Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun outo unikirja (Otava). Ei mulla muuta.

 

Chevre-salaattia ja Jeanne d’Arc -teetä

Tapasin kustannustoimittaja Laura-Niemi Pynttärin viime perjantaina työpäivän päätteeksi helsinkiläisessä kahvilassa (ja söin chevre-salaattia ja join Jeanne d’Arc teetä, ja kyllä, juoman nimi vaikutti valintaan). Tapaamispaikan valitsemiseen kysyin neuvoa kaupunkilaisserkultani. Tämä korsolaisserkku kun ei juuri Helsingin kahviloiden penkkejä kuluta. Perjantaina oli kuitenkin painava syy hilata itsensä isolle kirkolle.

On hurjan hienoa, että oma kirja tulee julkaistuksi. Vielä hienommaksi asian tekee se, että saa olla tekemisissä kustannustoimittajan kanssa, joka vaikuttaa lempeältä ja jonka silmät kuuntelevat. (Lue: avauduin ja olin ehkä liikaa oma itseni.) Lauralla on punaiset hiukset ja koira, ja hän lukee paljon. Hyviä merkkejä! 🙂 Tykkään! Vaikkei tässä nyt ensisijaisesti minun tykkäämisilläni ole väliä, vaan sillä että kirja kasvaisi parhaimmaksi mahdolliseksi itsekseen.

Siitä puheen ollen. Tunnustin Lauralle, etten ole vielä alkanut ahertaa käsikirjoituksen parissa uudelleen, vaikka olen saanut Lauran kommentit ja korjausehdotukset. (Olen vain hypistellyt kotiin saapunutta kässäriä eikä se varsinaisesti edistä asioita.) Onnekseni sain kuulla, ettei muutos- ja korjaustöiden kanssa ole kiire. Palautan uuden version tekstistä Lauralle viimeistään tammikuun puolessa välissä. On hyvä saada korjaus- ja kirjoitushommille takaraja, sillä pakko on paras muusa, kuten olen joskus kuullut. Deadline antaa tekemiselle raamit.

Jonain päivänä koittaa sekin hetki, kun käsikirjoitus annetaan graafikolle, joka tekee luonnoksen kirjan kannesta. Luonnos kuulema hyväksytetään minulla. Hih! Vaikea kyllä nähdä itseäni kitisemässä kansiehdotuksesta. Ihan mahtavaa, että kirja saa ylipäätään kannet.

Ehkä jo ensi viikonloppuna pistäydyn vierailulla käsikirjoituksen maailmassa…

V__16A2

Kuva: Kerttu Pohjalainen

Silmät, korvat ja sydän lainassa

Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä postausta, kävin lunttaamassa kässärin viimeisintä versiota ja jäin lueskelemaan sitä. Niin monta versiota tekstistä on tehty ja niin paljon tarina on matkan varrella muotoaan muuttanut ja niin kauan on siitä kun olen viimeksi käsikirjoitusta työstänyt, ettei teksti ollut aivan kirkkaana mielessä (eikä ole vieläkään). Mielenkiintoista tulla oman käsikirjoituksensa yllättämäksi. Ai, täällä oli tällaista.

Minulta on kysytty, mistä kirja kertoo. Se on tytön kasvutarina. Tarina perheestä, jossa kulissit ovat kunnossa, mutta työ ja viina vievät. Kirjan tarina ei ole tarina lapsuudenperheeni elämästä. Kirjan tarina ei ole totta, mutta siinä on paljon tuttua. Siinä on elettyä, koettua, nähtyä ja kuultua tarinaksi keitettynä. Niin kuin olisin lainannut päähenkilölle silmiäni, korviani ja sydäntäni.

WP_20140504_005