Kirjoita! Kirjoita!

14625440_537033029822102_108938187_n

Eilen tein sen pitkästä aikaa. Menin kahvilaan kirjoittamaan. ”Menen leikkimään kirjailijaa”, huikkasin lähtiessäni äidilleni, joka sattui olemaan pihallani. Olo oli epävarma ja vähän nolo. Tässä sitä nyt taiteillaan.

Menin siihen kahvilaan, jossa Käyttövehkeitä-kirjan Saana ja Osuuspankin Tuula tapasivat. Ostin aluksi vain haudutettua vihreää teetä. Jouduin saman tien tekemään lisää ostoksia. En kehtaisi kuluttaa kahvilan penkkiä pitkään pelkän teekupin hinnalla. Vielä pala mangokakkua siis (taivaallisen hyvää!).

En ole ihan varma, missä pöydässä Saana ja Tuula juttelivat. Vaihtoehtoja on kaksi. Niiden molempien äärellä istuttiin jo. Niinpä parkeerasin itseni ja tarjottimeni toisaalle. Luin vuoroin Julia Cameronia ja vuoroin kirjoitin. (Ja siinä samalla salakuuntelin sujuvasti vieressä istuvia.) Aluksi pidin vihkoa puolittain piilossa sylissäni. Jossain vaiheessa rohkaistun laittamaan vihkon pöydälle.

Kannatti käydä ja tekipä hyvää! Toivottavasti vien itseni useammin ulos kirjoittamaan. Toivottavasti muistan nämä Julia Cameronin viisaat sanat:

Kirjoittaminen on yksinkertaisesti muistiin kirjoittamista, ei uuden keksimistä. Aina kun yritän keksiä jotain, kirjoittamisesta tulee ponnistelua jonkin saavuttamiseksi. Siitä tulee minua itseäni ylevämpää, ehkä jopa jotain niin ylevää, että se käy yli ymmärrykseni.

Niin, että Soili kirjoita vain! Ei tarvitse keksiä! Elä niin kuin sanataideopetat: älä mieti lopputulosta liian varhain. Anna mennä!

Kun kuuntelen ja panen kuulemani paperille, minun ei tarvitse luoda ajatusten virtaa vaan kirjoittaa se puhtaaksi.

Muista tämä! Muista kuunnella. Ja mene kahvilaan useammin. Tilaa myös mangokakkua.

Lainaukset Julia Cameronin teoksesta Tyhjän paperin nautintoTie luovaan kirjoittamiseen (Like 2004, suom. Juha Ahokas).

 

 

 

 

 

Aloituspiste

Vasemmassa aivopuoliskossamme asuu ilkeä pieni Tarkastaja, ikuinen kriitikko ja hellittämätön täydellisyydentavoittelija, joka pyrkii saboitomaan kaikkea pienillä ilkeillä huomautuksilla, jotka ovat pukeutuneet totuuksien valeasuihin. Tarkastaja sanoo: ”Onko tuo muka kirjoitusta? Onpa törkeä käsiala! Ja pilkkusäänöistähän sinulla ei ole hajuakaan, ja tuossa iässä on liian myöhäistä niitä enää opetella. Et sinä mikään taiteilija ole!” Ja tätä tulee tuutin täydeltä.

Julia Cameron: Tie luovuuteen – Henkinen polku syvempään luovuuteen (suom. Pekka Pakkala), Like 2002, 4. painos.

Entä jos vain aloittaisi blogin? Huolimatta päänsisäisestä mölinästä. Mitä minä tänne kirjoitan? Miten kirjoitan? Kiinnostaako ketään? Ääliönarsistin hommaa pitää blogia oman kirjan matkasta valmiiksi teokseksi. Selvä. Sitten mennään!

Syyskuussa, esikoislapseni synttäripäivänä, sain kesken työpäivän puhelun Atena Kustannuksen Ville Rauvolalta. Romaanikäsikirjoituksestani oli pidetty. Tarjottiin kustannussopimusta. Oho! Esikoislapsen synttäripäivästä tuli tavallaan myös esikoiskirjan syntymäjuhla. Hurraa! Halusin painaa mieleeni Villen kehut käsikirjoituksesta: Ilmaisu on tiivistä. Vaikka tarina on surullinen, se on hauskasti kerrottu (Niin kuin oma elämäni? Vitsi, vitsi.). Kolmanneksi: tarinassa on juoni. Tästä viimeisestä iso kiitos kuuluu kirjan kätilölle Mari Mörölle.

Työpäivän jälkeen ajoin Alkoon. Ostin pullon kalleinta samppanjaa, jota Korson Alkosta löytyi. Näin olin päättänyt toimia jos joskus ikinä milloinkaan kustannussopimuksen saisin. Mainittakoon vielä, että maailman ja Suomen kalleimmat samppanjat myydän jossain muualla kuin Korson Alkossa. Siksi tämän sortin seinille hyppelyä ja reteilyä saattaa harrastaa näillä nurkilla kustannussopimuksen saatuaan. Illalla sitten kilisteltiin. Juotiin Dom Pérignonia vähän liian lämpimänä. Todettakoon, että kyllä James Bondin suosima Bollinger on parempaa (ja halvempaa).

Siitä siis tulee vuosien jälkeen ihan oikea kirja. Mies, joka on ilmoittanut ettei lue tarinaa ennen kuin se on painettu kirjaksi, pääsee vihdoin lukemaan sen. (Sitten on myöhäistä itkeä!) Kun minä kysyin, kuinka monta myytyä kirjaa toivotaan, mies ajatteli asiaa paljon kauniimmin: Olisipa hienoa, jos joku joka ei tunne meitä, menisi kirjakauppaan, lukisi kirjan takakannen ja päättäisi ostaa sen. Se vasta hienoa olisi! Sitä toivotaan siis! Ja olisipa hienoa, jos kirja antaisi lukijoilleen jotain hyvää, naurattaisi tai lohduttaisi vaikka. Jos ei, onpa turhaan julkaistu kirja.

Mies ja kustannustoimittaja toivoivat minun kertovan täällä siitä, miten kauan kirjaa on kirjoitettu. Enpä tiedä. Tänä aamuna kirjoitusvihkoja selatessa selvisi, että ainakin jo vuonna 2008 olen raapustellut ylös asioita, jotka ovat päätyneet käsikirjoitukseen. Vuonna 2009 pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmaan. Graduni taiteellisena osana on yksi versio käsikirjoituksesta. Sen työstämiseen sain apua kirjailijaohjaajanani toimineelta kirjailija Maritta Lintuselta. Marittan vinkistä päädyin Mari Mörön oppiin ja muutaman mutkan kautta ollaan tässä.

Aloituspistettä romaanin kirjoittamiselle on mahdotonta määritellä. Ehkä tarina on kirjoittanut itse itseään enemmän tai vähemmän koko tähänastisen elämäni. Niin luulen.

IMG-20151016-WA0011

Kukkien kanssa on päässyt poseeraamaan jääkaapin ovessa asuva magneetti, jonka sain kirjoittajaryhmäni oppilaalta. Miksi tyytyä tähän maailmaan, kun voin kirjoittaa uusia? Kuva: Kerttu Pohjalainen