The End

Kohti tulevaa!
Kohti tulevaa!

Tämä blogi on tullut tiensä päähän. Kirjasta tuli totta. Tuli kiittäviä kritiikkejä, moni kirjabloggari piti kirjasta, tuli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuus ja kaiken huippuna sain Kalevi Jäntin palkinnon. Matka on ollut hieno ja olen siitä kiitollinen.

Olen kokenut uusia asioita. Olen esimerkiksi jännittänyt suoraa radiolähetystä ja selvinnyt siitä hengissä. Olen tavannut monia uusia ihmisiä. Olen kokeillut bloggaamista.

Intohimoista bloggaria minusta ei kuitenkaan tullut. Blogistaniaan täysillä sukeltaminen vaatisi paljon aikaa ja työtä. Ja intohimoa!

Tarina kuitenkin jatkuu täällä: https://www.facebook.com/pohjalainensoili Pysy mukana! Käy tykkäämässä!

On loppusanojen aika. Kiitos sinä, joka olet lukenut.

Kirjoita! Kirjoita!

14625440_537033029822102_108938187_n

Eilen tein sen pitkästä aikaa. Menin kahvilaan kirjoittamaan. ”Menen leikkimään kirjailijaa”, huikkasin lähtiessäni äidilleni, joka sattui olemaan pihallani. Olo oli epävarma ja vähän nolo. Tässä sitä nyt taiteillaan.

Menin siihen kahvilaan, jossa Käyttövehkeitä-kirjan Saana ja Osuuspankin Tuula tapasivat. Ostin aluksi vain haudutettua vihreää teetä. Jouduin saman tien tekemään lisää ostoksia. En kehtaisi kuluttaa kahvilan penkkiä pitkään pelkän teekupin hinnalla. Vielä pala mangokakkua siis (taivaallisen hyvää!).

En ole ihan varma, missä pöydässä Saana ja Tuula juttelivat. Vaihtoehtoja on kaksi. Niiden molempien äärellä istuttiin jo. Niinpä parkeerasin itseni ja tarjottimeni toisaalle. Luin vuoroin Julia Cameronia ja vuoroin kirjoitin. (Ja siinä samalla salakuuntelin sujuvasti vieressä istuvia.) Aluksi pidin vihkoa puolittain piilossa sylissäni. Jossain vaiheessa rohkaistun laittamaan vihkon pöydälle.

Kannatti käydä ja tekipä hyvää! Toivottavasti vien itseni useammin ulos kirjoittamaan. Toivottavasti muistan nämä Julia Cameronin viisaat sanat:

Kirjoittaminen on yksinkertaisesti muistiin kirjoittamista, ei uuden keksimistä. Aina kun yritän keksiä jotain, kirjoittamisesta tulee ponnistelua jonkin saavuttamiseksi. Siitä tulee minua itseäni ylevämpää, ehkä jopa jotain niin ylevää, että se käy yli ymmärrykseni.

Niin, että Soili kirjoita vain! Ei tarvitse keksiä! Elä niin kuin sanataideopetat: älä mieti lopputulosta liian varhain. Anna mennä!

Kun kuuntelen ja panen kuulemani paperille, minun ei tarvitse luoda ajatusten virtaa vaan kirjoittaa se puhtaaksi.

Muista tämä! Muista kuunnella. Ja mene kahvilaan useammin. Tilaa myös mangokakkua.

Lainaukset Julia Cameronin teoksesta Tyhjän paperin nautintoTie luovaan kirjoittamiseen (Like 2004, suom. Juha Ahokas).

 

 

 

 

 

Häpeästä ja siitä kirjoittamisesta

Kesäkuinen myrsky. Kuva ei liity kirjoittamiseen ja häpeään oikein mitenkään, ja silti tuntuu, että liittyy.
Kesäkuinen myrsky. Kuva ei liity kirjoittamiseen ja häpeään oikein mitenkään, ja silti tuntuu, että liittyy.

Jokin aika sitten törmäsin vanhojen opiskelupapereiden joukossa lymyilleeseen pieneen löytöön. Aiemmin täällä blogissani kerroin, että ainakin jo vuonna 2008 olen raapustellut ylös asioita, jotka ovat päätyneet esikoisromaanini käsikirjoitukseen. Löytö paljasti, että jo vuonna 2005 olen kirjoittanut tekstiä, jossa esiintyy Saana-niminen tyyppi.

Yliopisto-opettajaltani Nora Ekströmiltä vuonna 2005 saamassani palautekirjeessä käsitellään sekä kirjoittamaani esseetä että proosan palautepajaa varten lähettämääni tekstinäytettä. Käy ilmi, että jo tuolloin tekstissäni on esiintynyt Saana-niminen henkilö. Hauska sattuma, että samassa palautekirjeessä mainitaan Ville Rauvolan tutkineen kirjoittajan itsesensuuria. Pakko lukea se Villen artikkeli!

Juuri Ville nimittäin soitti minulle melkein vuosi sitten ja kertoi, että Atena haluaisi julkaista kirjani. Niinpä! Sen, jossa seikkailee Saana-niminen tyyppi!

Palautekirjeessä kerrottu linkki Villen artikkeliin ei toimi. No, onhan palautekirjeen saamisesta jo lähemmäs 11 vuotta aikaa! Onneksi artikkeli löytyy myös kansien välistä, Miisa Jääskeläisen ja Petri Pietiläisen toimittamasta teoksesta Kirjoittaja opissa, Kirjoittamisen taitoa ja tiedettä etsimässä (Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikkö 1997). Josko tuo kirjastosta vielä löytyisi…

Palautekirjeessä siteerataan Rauvolan artikkelia:

Viime kesänä istuin keskellä järveä ja mietin, mistä ihmiset eivät ikinä kirjoittaisi. En edes pystynyt selittämään, mitä ajoin takaa. Nyt ymmärrän, että halusin tietää, mistä kirjoittaja ei uskalla tai halua kirjoittaa ja miksi.

Olin aikoinaan mukana kirjailija Kari Saviniemen ohjaamassa Leino-ryhmässä. Muistan Karin neuvoneen, että juuri siitä pitäisi kirjoittaa, mikä kaikkein eniten hävettää.

Häpeää aiheuttaneesta asiasta kirjoittaminen koskettaa varmasti lukijaa. Ei niinkään siksi että päästään tirkistelemään, vaan siksi että silloin ollaan takuulla elämän ja ihmisenä olemisen ytimessä. On kyse elämästä eikä elämän esittämisestä.

Uskon, että siinä mikä hävettää tai on hävettänyt, on hyvä kirjoittamisen aihe. Enkä suinkaan tällä tarkoita, että teksti pitäisi julistaa koko maailmalle tai kenellekään, heti tai koskaan. Olen itse ryöpynnyt tällä viikolla paperille kipeästä aiheesta. Siitä voi syntyä kaunokirjallisuutta. Ehkä. Jos niin käy, jos aihe joskus lähtee maailmalle luettavaksi, kipeästä on ensin etäännyttävä. Siitä on selvittävä. Johonkin pisteeseen.

Kahdeksankymmentäluvulla ei ollut kansitakkeja

Otsalamppu oli yllättävä apu taittovaiheen korjauksia tehdessä.
Otsalamppu auttoi taittovaiheen korjauksia tehdessä.

Tai jos tarkkoja ollaan, niin kansitakkeja on varmaan ollut jo kauan ennen kahdeksankymmentälukua, mutta ei sellaisia, joita oli 90-luvulla. Muistattehan kansitakit!

Muun muassa kansitakkiasia on aiheuttanut korjattavaa taittovaiheessa. Oliko Kouvolassa vuosituhannen vaihteessa Seurahuonetta? Sekin on askarruttanut. Kaikenlaista sitä voi ihmisen silmään hypätä taittovaiheessa. Eikä urakkaa muuta helpommaksi se että on ihan lopen uupunut ja kyllästynyt tekstin veivaamiseen ja pyörittämiseen. Olen vuosien mittaan kahlannut tekstiä ja sen lukuisia eri versioita läpi ehkä noin 32 000 kertaa. Nyt alkaa tökkiä ihan todella.

Mielikuvissani olen paiskannut printatun pinon keräyspaperilaatikkoon ja istunut kannen päälle mököttämään. Unessani olen pidellyt käsissäni vierasta liuskapinoa ja yrittänyt pitää mielessäni pinon sisällön. Rupee riittämään!

Ja silti. Vielä kerran sen luen. Noin neljänkymmenen sivun päiväannos tavoitteenani. Vaikka miten ällöttäisi ja aika paljon ällöttää. Avauduin tästä teemasta vähän kustannustoimittajallekin. Arvelin ällötyksen olevan merkki siitä, että kirja alkaa olla valmis. Kustannustoimittaja Laura oli sattumalta edellisenä päivänä puhunut aiheesta erään toisen kirjansa taittoa lukevan kirjoittajan kanssa, joka oli myös käyttänyt ällötys-sanaa. Kustannustoimittaja totesi ällötyksen olevan normaali prosessin vaihe.

Sunnuntaina lähetän ällötyksen viimeisine korjauksineen kustannustoimittajalle. Sanon kirjalle hei, hei.

Tällaisia ensimmäisen maailman ongelmia täällä!

Tuosta kuvan otsalampusta vielä. Nakutin maanantai-iltana korjauksia taittoversioon. Kun työhuoneen valo ei enää riittänyt, otin apuun ystävältä lahjaksi saamani otsalampun. (Lenkkeily pimeässä metsässä koirien kanssa on meidän yhteinen harrastus!) Toimi hyvin! Ja kuopus oli ihmetellyt näkyä isälleen ääneen 🙂 Toisinaan äidit saattavat naputella läppäriä iltamyöhään sisulla, otsalampun valossa.

Varhaisempaa tuotantoa

kirjoitelmavihko

Päätin laittaa tänne näytille vähän varhaisempaa tuotantoani. Tässä kirjoitelma kolmannelta luokalta. Ja nyt ollaan uskollisia alkuperäistekstin kaikille kirjoitusvirheille. No niin:

YLLÄTYS…

Kesken oppitunnin ovelta kuului…hellavarainen koputus? Ja sieltä tuli ”Pappa” pappa sanoi: Minä olen elossa en ole kuollut minä olen parantanut itseni. Minä sanoin teethän sinä minulle allekkainlaskuja niinkuin viimeksikin? joo kai mä. Tuu mun mukaan niin lähdetään syömään mummon paistamia lättyja. Mun on tehny niit hirveesti mieli. Joo sopiihan se haetaan ensin Ilkka. no joo. Tietääks muuten mummo täst mitää? Ei mut koht tietää. Joo! No lähetää vaa. Miten Soili jätti matematiikan tunnin kesken? Eikä opettajakaan sanonut mitään? Mikä on Soilin ”Salaisuus”

Yli 15 vuotta tuon tekstin syntymän jälkeen ilmestyi Kari Saviniemen toimittama antologia Mick Jaggerin näköinen muija : Leino-ryhmän antologia (Daimon 2006), jossa oli mukana runojani. Tässä yksi niistä.

Vapun päivänä vien papan haudalle punaisia neilikoita.              Huutolaispoika, työväenliikkeen mies,                                                                 viiden lapsen isä, itse oma Jumalansa.                                                                    Teki syrjähypyn Tsekkoslovakiassa,                                                                              jäi kiinni, heitti jakoavaimen kaivoon.                                                                        Vei perheensä joka vuosi marssille,                                                                              söi sillivoileipiä Korson kansantalolla                                                                   Vapun päivänä.