The End

Kohti tulevaa!
Kohti tulevaa!

Tämä blogi on tullut tiensä päähän. Kirjasta tuli totta. Tuli kiittäviä kritiikkejä, moni kirjabloggari piti kirjasta, tuli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuus ja kaiken huippuna sain Kalevi Jäntin palkinnon. Matka on ollut hieno ja olen siitä kiitollinen.

Olen kokenut uusia asioita. Olen esimerkiksi jännittänyt suoraa radiolähetystä ja selvinnyt siitä hengissä. Olen tavannut monia uusia ihmisiä. Olen kokeillut bloggaamista.

Intohimoista bloggaria minusta ei kuitenkaan tullut. Blogistaniaan täysillä sukeltaminen vaatisi paljon aikaa ja työtä. Ja intohimoa!

Tarina kuitenkin jatkuu täällä: https://www.facebook.com/pohjalainensoili Pysy mukana! Käy tykkäämässä!

On loppusanojen aika. Kiitos sinä, joka olet lukenut.

Syödä nuudeleita pipo päässä

15310418_561651794026892_587735937_n

Haluatko viettää romanttisen viikonlopun? Älä kysy siihen neuvoa minulta.

Esikoinen hääti meidät vanhempansa hienovaraisesti viikonlopuksi pois kotoa. Helsingin hotelleissa, parissa tallinnalaisessa hotellissa, tamperelaisessa hotellissa, muuan urheiluopiston hotellissa ja turkulaisessa kylpylässä oli täyttä. Päädyimme mökille.

15320356_561651800693558_801633473_n

Puoliso kertoi matkalla uskovansa, että meidän mökille päätymisellä on jokin tarkoitus. No, mökki oli kyl-mä, jokin elukka oli riehunut keittiössä, lavuaari ei vetänyt ja saunaa ei voinut lämmittää (koska ei uskaltauduttu pimeällä rantaan hakemaan vettä). Illalliseksi lapioin naamaani nuudelia pipo päässä sängyllä istuen. Kirjassani lukee: ”Kun olosuhteet on ankeet, vehkeitten pitää olla kunnossa.”  Olosuhteet oli ankeet joo, mutta vehkeet ei olleet kyllä kunnossa!

Ankeudesta huolimatta mökki on meille varmasti täysin oikea paikka olla juuri nyt. Viimeisen viikon aikana elämässä on ollut isoa iloa, mutta myös suurta surua. Sellaista elämä on ollut jo toista vuotta. On menty laidasta laitaan, ääripäästä toiseen.

Suurta iloa on tietysti ollut Kalevi Jäntin palkinnon saaminen. Se on ollut iso ilo ja suuri kunnia. Palkinnon merkitys on monessa mielessä valtava. Lukuisat onnittelut lämmittävät mieltä ja sydäntä. Kotia koristaa kolme kaunista kukkakimppua. Työpaikalla muistettiin kimpulla nyrkinkokoisia valkeita ruusuja. Olen pidellyt ruusumaljakkoa käsissäni ja ihmetellyt. Tällaisia!

Nyt oli varmasti oikea aika vetäytyä mökille. Oikea aika katsella järvelle, kantaa rannasta vettä, varoa kaatumasta kalliolla, kiivetä saunan lauteille Pirkka-kaljan kanssa (sen teen kohta!), syödä nuudelia pipo päässä.

Ps. Äiti ja isä saapuivat päivävisiitille. Tulivat hakemaan polttopuita. Toivat tullessaan hälinän, äiti pyytämiäni pitkiä kynttilöitä ja lisäksi kattilallisen nakkisoppaa. Hälinä, vanhemmat ja mies hävisivät vajalle. Minä istun tässä. Kello raksuttaa seinällä. Näin on hyvä.

15356023_561651787360226_732213288_n

 

Ajattele pikkuvarpaita eli kirjamessutunnelmia

Ylärivissä kirjailijat Tiina Lifländer ja Ira Vihreälehto. Keskimmäisellä kuvarivillä kustannustoimittajani Laura Niemi-Pynttärin haastateltavana Helena Liikanen-Renger. Alhaalla Patu (vas.) ja Tatu.
Ylärivissä kirjailijat Tiina Lifländer ja Ira Vihreälehto. Keskimmäisellä kuvarivillä kustannustoimittajani Laura Niemi-Pynttärin haastateltavana Helena Liikanen-Renger. Alhaalla Patu (vas.) ja Tatu.

Suomen suurin kirjallisuustapahtuma eli Helsingin kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi. On (korkea) aika tiivistää oma kokemukseni messuista blogiin. Messuhiippailin paikalla perjantaista sunnuntaihin. Niin ihanaa kuin ihmisten tapaaminen, keskustelut sekä kirjojen katseleminen ja hypisteleminen ovatkin, hulina ja jännitys veivät veronsa. Silmät väsyivät ja pää (yli)kuumeni.

Perjantaina olin yhdessä Minna Rytisalon, Linnea Alhon, Tuomas Juntusen, Otto Lehtisen ja Kalle Lähteen kanssa Seppo Puttosen haastateltavana. Esiintyminen tietysti jännitti, mutta selviydyin. Oli kivaa, että kuulijoiden joukossa oli muutama tuttu, joita pääsin pikaisesti moikkaamaan tilaisuuden päätteeksi.

Perjantaihin mahtui myös kohtaamisia ja skumpan juontia Atenan kohtalotovereiden kanssa, jotka tapasin ensimmäisen kerran toukokuun lopulla. Esikoiskirjailijuuden lisäksi meitä kaikkia yhdistää bloggaaminen. Helena Liikanen-Renger bloggaa ranskalaisesta elämästä ja monikulttuurisesta perhearjesta Chez Héléna -blogissa. Tiina Lifländer kirjoittaa kirjoittamisesta ja elämästä Rooibos kirjoittaa -blogissa. Ira Vihreälehto bloggaa sukututkimuksesta ja eksyy välillä sivuraiteille Kadonneen suvun metsästäjä -blogissa.

Lauantaina tein messuille perjantaita pikaisemman visiitin. Ohjelmassa oli Bloggari-aamupäivä otsikolla ”Kirjoittaja, bloggari, kirjailija”. Paikalle oli ilmoittautunut mukavan paljon bloggareita. Atenan kustannustoimittaja Kanerva Eskola haastatteli, minä ja Kolme syytä elää (Atena 2016) kirjan kirjoittanut Tiina Lifländer vastailimme. Tilaisuuden päätteeksi pääsin keskustelemaan parin bloggarin kanssa ja löysin samalla uusia blogeja seurattaviksi.

Bloggaritapaamisen jälkeen oli luvassa vatsantäytettä kustannustoimittajani seurassa. Näimme toisiamme pikaisesti jo perjantaina. Olin silloin kuulemassa, kun Laura Niemi-Pynttäri haastatteli Helena Liikanen-Rengeriä. Kun kuulin Lauran äänen, tuli jotenkin tuttu olo. Vaikka olimme tavanneet kasvotusten vain kerran aiemmin. Emmekä ole puhelimessakaan jaaritelleet. Silti Laura tuntui ja tuntuu tutulta. Niin voi käydä, kun yhdessä ja vuorotellen pyöritetään samaa käsikirjoitusnippua julkaisukuntoon.

Sunnuntai oli superjännittävä. Meitä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa tavoittelevia esikoiskirjalijoita haastateltiin Aleksis Kivi-lavalla. Perjantaina ennen Aino-salin esikoiskirjailijoiden haastattelua kirjoittajaryhmäni oppilas vinkkasi, että jännittäessä kannattaa ajatella pikkuvarpaitaan. Se kuulema auttaa. Ehkä auttoi pikkuvarpaiden ajattelu, ehkä viiden kuukauden päivittäinen meditointi, ehkä se että ikää on nyt enemmän kuin aiemmin, ehkä se että puhuin jännittämisestä etukäteen ääneen. Ehkä joku niistä auttoi tai ehkä ne kaikki yhdessä. En pyörtynyt, en kompastunut enkä pudonnut lavalta. Hyvä niin.

 

Miten se nyt menikään?

Tässä kuvassa ei kavuta julkaiskynnyksen yli vaan ollaan matkalla kapuamaan Mustavuoren näkötorniin Repoveden kansallispuistossa eilen.
Tässä kuvassa ei kavuta julkaiskynnyksen yli vaan ollaan matkalla kapuamaan Mustavuoren näkötorniin Repoveden kansallispuistossa eilen.

Tuli sähköpostitse kirje rehtorilta, esimieheltä ja ystävältä. Kaikki nämä ominaisuudet kuuluvat yhdelle ja samalle ihmisille, Vantaan sanataidekoulun rehtori Aulikki Rundgrenille. Aulikki kysyi viestissään kirjan kirjoittamisprosessista. Keksin, että keksimällä vastaukset Aulikin kysymyksiin, voisin samalla saada aikaan tekstiä blogiini. Kirjoitusprosessista ovat kysyneet muutkin kuin Aulikki, esimerkiksi toimittajat. Ne kysymykset saavat minut tuntemaan häpeää. Häpeää siksi, että en osaa vastata niihin kunnolla. En muista, en osaa sanoa.

Ystäväni Kaija Juurikkala vastasi mielestäni viisaasti kertoessani hänelle näistä tuskaa aiheuttavista kysymyksistä. Kaijan mukaan kyse on ajoituksesta. Toimittajat kysyvät prosessista siinä vaiheessa, kun sen on itse jo jättänyt taakse. Näinhän se on. Mutta mietin, että onkohan se vähän niinkin, että prosessista kysyminen saa minut tuntemaan itseni epätaiteelliseksi tuurilla kustannussopimuksen saaneeksi? Kirjoittamisprosessini kun ei ole ollut kovin taiteellisesti harkittu ja hienosti suunniteltu. Tiivistetysti homma on mennyt niin, että minä olen oksennellut paperille, saanut huippuapua matkalla (kiitos Mari Mörö!!!) enkä ole ymmärtänyt antaa missään vaiheessa periksi.

Vähän ennen kustannussopimuksen saamista meinasin kyllä antaa periksi. Aloin ajatella, että ehkei tekelettä sittenkään ole tarkoitettu kirjaksi. Että ehkä tämä oli tärkeä vain minulle, osa omaa prosessia. Että ehkä pitää alkaa kirjoittaa jotain ihan uutta. No, ajattelin väärin. Koska sitten Ville Rauvola soitti ja piti ajaa Korson Alkoon ja juhlia kustannussopimusta vähän liian lämpimällä samppanjalla. Toteutui Tommy Hellstenin viisaus: sain sen mistä luovuin.

Vaikka pääni on harva ja muistot kirjoittamisprosessista yhtä suurta mössöä, yritän silti vastata Aulikin kysymyksiin.

Nyt olisikin hauska tietää – mutta vain itseäni varten – mitkä olivat sun ongelmat matkalla tähän valmiiseen.

Rakenne. Se ainakin. Kun menin Mörönperään kurssille, Mari ilmoitti, että käsikirjoitusnivaskastani löytyy ainekset kahteen eri kirjaan. Nyt käytän taas sitä oksennusvertausta. Minä oksensin paperille, Mari pisti tekstin kuriin ja järjestykseen. Sillä naisella on mieletön dramaturgian taju!

Teksti on helppolukuista ja tiivistä, joten senkään en usko tulleen ihan ensikirjoittamalla (vaikka en epäile etteikö sinulta sekin onnistuisi).  

Rönsyjä ja turhaa on karsittu matkan varrella, mutta olen kyllä kaiken kaikkiaan aika tiiviin ilmaisun nainen. Tiiviiseen ilmaisuun ovat vaikuttaneet varmasti vuodet Kari Saviniemen Leino-akatemiassa. Sekin lienee tiivistä ilmaisua opettanut, kun kirjoitin Vantaan Lauri -lehteen vuosia ”Kuinka vantaalainen?” -juttusarjaa, jossa tiivistin haastateltavan siihenastiset asuinpaikat ja elämän noin tuhanteen merkkiin. Tiivis ilmaisu lienee myös luonteenomaista minulle.

Voiko kirjan helppolukuisuuteen vaikuttaa se, että pidän helppolukuisista kirjoista? Jos yksi kirjan virke jatkuu yhdeksättä riviä, tuskastun. Jos helppolukuisia kirjoja on imuroinut menemään vinon pinon, niin ehkä se jättää jälkensä.

Entä takaumien ja nykyhetken vuorottelu? Nää nyt ainakin nousevat mieleen.  

Öö. Eri aikakausissa liikkuminen on ollut kirjassa läsnä varmasti alusta alkaen. Milloin koko prosessi edes alkoi? Vuonna 2008 olin ainakin jo kirjoittanut kirjan tarinaa. Mutta miten syntyi päätös kokonaisesta tarinasta? Milloin? Osaisiko joku vastata?

Mari ainakin (kiitos taas!!!) laittoi aikahillumisen ruotuun ja järjestykseen. Oma miettimisensä oli siinäkin, miten lukija erottaa, missä ajassa liikutaan milloinkin. Siihen liittyen lohduttaa ote Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista: ”Päähenkilö kuvaa nykyisyyttä ja menneisyyttä mielensä mukaan. Jos epäilet, ettet pysy siirtymissä kärryillä, ei se mitään, sillä muhevia tilanteita kirja kuitenkin kuvaa.”

Olen katsellut kirjaa, pelkästään nimeäsi kannessa ja miettinyt monia vaiheita joita on ollut! Olen todella onnellinen puolestasi. On nimittäin heikko aavistus miltä sinusta tuntuu!!!!!

Olen haaveillut julkaisukynnyksen ylittämisestä kauan. Pitkään en tainnut uskaltaa edes sanoa sellaista haavetta ääneen kuin harvoille. Sitten kun uskalsin unelmaani kuuluttaa laajemmin, jotenkin kuitenkin hävetti. Että jos mä en onnistukaan siinä. (No, mitä sitten?)

Myönteinen kustannuspäätös ei muuttanut elämää saduksi. Elämä jatkui. Toiveen todeksi tuleminen ei saanut minua hyppimään pidempiaikaisesti onnesta seinille. Elämästä ei tullut täydellistä. Sen sijaan tuli syvästi tyytyväinen olo siitä, että sisällä oleva palo ja mahanpohjan tunne eivät olleet väärässä. Tätä on vaikea kuvailla. Se tunne, kun olet tehnyt vuosia töitä jonkun asian eteen ja sitten siitä tulee totta, vaikkei sen todeksi tulemisesta ole ollut mitään takeita. Siitä tulee syvästi hyvä olo.

PS. Kysyessäni tekstarilla lupaa Aulikilta kirjeen siteeraamiseen ja hänen mainitsemiseen blogissa (kyllä, kirjoitin ensin ja kysyin luvan vasta sitten), tuli vielä yksi kysymys:

En muista kysyinkö mihin kust.toimittaja puuttui eniten.

Niinpä! Ihana Laura Niemi-Pynttäri. Lempeä ja kiltti kustannustoimittaja. Lauran astuttua kuvaan mukaan, tekstiin ei tehty enää suuria myllerryksiä. Tekstiä siistittiin (nips sieltä, naps tuolta), paranneltiin, korjattiin kirjoitusvirheitä (paljon) ja fiksattiin faktoja.

Yle Puheen vieraana

Tänään oli jännittävää. Vielä enemmän jännitin kyllä toukokuun lopun pressitilaisuudessa. Ehkä meditaatioharrastus on auttanut tähänkin, nimittäin jännittämisen määrään. (Kyllä! Meditaatioharrastus. Olen päättänyt meditoida vuoden! Siis joka päivä vuoden ajan. Kohta enää 11 kk maaliin!)

Jännittävää oli joka tapauksessa, sillä tänään olin Yle Puheen vieraana suorassa lähetyksessä. Onneksi haastattelija Matti Ylönen oli ihana ja mukava ja viisas ja lempeä ja kiltti, joten oli paljon vähemmän jännittävää kuin olisi voinut olla.

Jälkeenpäin kotimatkalla tuli tietysti se tunne, että pitikö nyt sekin juttu mennä sanomaan siellä suorassa lähetyksessä…

Täällä se nyt on kuultavissa: http://areena.yle.fi/1-3529127

Kuuntele sinä! Kai minäkin kuuntelen. Jossain vaiheessa.

Vietä ihana juhannus!

Kesäkirjan tuoksua

Minä täällä, kirja siellä.
Minä täällä, kirja siellä.

Se on nyt siellä. Kotona. Kirjan lämpimäiskappale. Ja minä täällä. Äkäslompolossa. En minä sitä lukea aikonut, mutta olisin halunnut nuuskutella ja hypistellä. Ja olisin halunnut tarkkailla miehen ilmeitä hänen lukiessa kirjaa. Mieshän totesi jo aikoja sitten, ettei aio lukea kirjaa ennen kuin se on kansissa. No nyt on.

Tuoksuu kuulema kesäkirjalta. Niin kuulin äidin sanovan postilaatikolla. Mies käveli puhelin korvalla kirjan kera postilaatikolta sisälle. Kohta kuulin 12-vuotiaan kuopuksemme kommentoivan kirjaa. Ihan sairaan art, kuulema.

Sitten kotoa tuli Snapchat-viesti. Se päättyi kuvaan kirjan sivusta 13. Päällä oli teksti: Mä myöhästyn. Taas kävi niin, että jäin sun tekstiin kiinni.