Silmät, korvat ja sydän lainassa

Ennen kuin aloin kirjoittaa tätä postausta, kävin lunttaamassa kässärin viimeisintä versiota ja jäin lueskelemaan sitä. Niin monta versiota tekstistä on tehty ja niin paljon tarina on matkan varrella muotoaan muuttanut ja niin kauan on siitä kun olen viimeksi käsikirjoitusta työstänyt, ettei teksti ollut aivan kirkkaana mielessä (eikä ole vieläkään). Mielenkiintoista tulla oman käsikirjoituksensa yllättämäksi. Ai, täällä oli tällaista.

Minulta on kysytty, mistä kirja kertoo. Se on tytön kasvutarina. Tarina perheestä, jossa kulissit ovat kunnossa, mutta työ ja viina vievät. Kirjan tarina ei ole tarina lapsuudenperheeni elämästä. Kirjan tarina ei ole totta, mutta siinä on paljon tuttua. Siinä on elettyä, koettua, nähtyä ja kuultua tarinaksi keitettynä. Niin kuin olisin lainannut päähenkilölle silmiäni, korviani ja sydäntäni.

WP_20140504_005

Aloituspiste

Vasemmassa aivopuoliskossamme asuu ilkeä pieni Tarkastaja, ikuinen kriitikko ja hellittämätön täydellisyydentavoittelija, joka pyrkii saboitomaan kaikkea pienillä ilkeillä huomautuksilla, jotka ovat pukeutuneet totuuksien valeasuihin. Tarkastaja sanoo: ”Onko tuo muka kirjoitusta? Onpa törkeä käsiala! Ja pilkkusäänöistähän sinulla ei ole hajuakaan, ja tuossa iässä on liian myöhäistä niitä enää opetella. Et sinä mikään taiteilija ole!” Ja tätä tulee tuutin täydeltä.

Julia Cameron: Tie luovuuteen – Henkinen polku syvempään luovuuteen (suom. Pekka Pakkala), Like 2002, 4. painos.

Entä jos vain aloittaisi blogin? Huolimatta päänsisäisestä mölinästä. Mitä minä tänne kirjoitan? Miten kirjoitan? Kiinnostaako ketään? Ääliönarsistin hommaa pitää blogia oman kirjan matkasta valmiiksi teokseksi. Selvä. Sitten mennään!

Syyskuussa, esikoislapseni synttäripäivänä, sain kesken työpäivän puhelun Atena Kustannuksen Ville Rauvolalta. Romaanikäsikirjoituksestani oli pidetty. Tarjottiin kustannussopimusta. Oho! Esikoislapsen synttäripäivästä tuli tavallaan myös esikoiskirjan syntymäjuhla. Hurraa! Halusin painaa mieleeni Villen kehut käsikirjoituksesta: Ilmaisu on tiivistä. Vaikka tarina on surullinen, se on hauskasti kerrottu (Niin kuin oma elämäni? Vitsi, vitsi.). Kolmanneksi: tarinassa on juoni. Tästä viimeisestä iso kiitos kuuluu kirjan kätilölle Mari Mörölle.

Työpäivän jälkeen ajoin Alkoon. Ostin pullon kalleinta samppanjaa, jota Korson Alkosta löytyi. Näin olin päättänyt toimia jos joskus ikinä milloinkaan kustannussopimuksen saisin. Mainittakoon vielä, että maailman ja Suomen kalleimmat samppanjat myydän jossain muualla kuin Korson Alkossa. Siksi tämän sortin seinille hyppelyä ja reteilyä saattaa harrastaa näillä nurkilla kustannussopimuksen saatuaan. Illalla sitten kilisteltiin. Juotiin Dom Pérignonia vähän liian lämpimänä. Todettakoon, että kyllä James Bondin suosima Bollinger on parempaa (ja halvempaa).

Siitä siis tulee vuosien jälkeen ihan oikea kirja. Mies, joka on ilmoittanut ettei lue tarinaa ennen kuin se on painettu kirjaksi, pääsee vihdoin lukemaan sen. (Sitten on myöhäistä itkeä!) Kun minä kysyin, kuinka monta myytyä kirjaa toivotaan, mies ajatteli asiaa paljon kauniimmin: Olisipa hienoa, jos joku joka ei tunne meitä, menisi kirjakauppaan, lukisi kirjan takakannen ja päättäisi ostaa sen. Se vasta hienoa olisi! Sitä toivotaan siis! Ja olisipa hienoa, jos kirja antaisi lukijoilleen jotain hyvää, naurattaisi tai lohduttaisi vaikka. Jos ei, onpa turhaan julkaistu kirja.

Mies ja kustannustoimittaja toivoivat minun kertovan täällä siitä, miten kauan kirjaa on kirjoitettu. Enpä tiedä. Tänä aamuna kirjoitusvihkoja selatessa selvisi, että ainakin jo vuonna 2008 olen raapustellut ylös asioita, jotka ovat päätyneet käsikirjoitukseen. Vuonna 2009 pääsin opiskelemaan Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmaan. Graduni taiteellisena osana on yksi versio käsikirjoituksesta. Sen työstämiseen sain apua kirjailijaohjaajanani toimineelta kirjailija Maritta Lintuselta. Marittan vinkistä päädyin Mari Mörön oppiin ja muutaman mutkan kautta ollaan tässä.

Aloituspistettä romaanin kirjoittamiselle on mahdotonta määritellä. Ehkä tarina on kirjoittanut itse itseään enemmän tai vähemmän koko tähänastisen elämäni. Niin luulen.

IMG-20151016-WA0011

Kukkien kanssa on päässyt poseeraamaan jääkaapin ovessa asuva magneetti, jonka sain kirjoittajaryhmäni oppilaalta. Miksi tyytyä tähän maailmaan, kun voin kirjoittaa uusia? Kuva: Kerttu Pohjalainen